Puheet

06.09.2007 20:00

Puolustusministeri Häkämiehen puhe CSIS:n tilaisuudessa Washingtonissa

Puolustusministeri Jyri Häkämies piti Yhdysvaltoihin suuntautuneen virka-matkan aikana puheen Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta. Puhe pidettiin Center for Strategic International Studies (CSIS) tiloissa. Puhe löytyy kokonaisuudessaan oheisena.


Alla oleva puhe on käännös puolustusministeri Häkämiehen Washingtonissa pidetystä puheesta. Alkuperäinen versio löytyy puolustusministeriön englanninkielisiltä sivuilta.


SUOMI: SAMANLAINEN JA KUITENKIN ERILAINEN

Suomen näkemyksiä eurooppalaisista turvallisuuskysymyksistä


Herra puheenjohtaja,

On suuri ilo ja kunnia saada puhua tänä aamuna tällä foorumilla. CSIS on hyvin tunnettu ympäri maailman paikkana, jossa eräät johtavat ajattelijamme keskustelevat globaalista turvallisuudesta aikana, jota leimaa globaali muutos. Tämä jo yksistään tekee tällä foorumilla esiintymisestä erityisen haasteellisen tehtävän.


Naiset ja herrat,

Tällä hetkellä useimmat länsimaiset puolustusvoimat käyvät läpi perustavanlaatuista pitkän aikavälin muutosprosessia. Useimmat valtiot ovat hylkäämässä alueellisen puolustuksen käsitteen ja keskittymässä sen sijaan kansainvälisiin rauhantukemisoperaatioihin, jotka tapahtuvat kaukana omien rajojen ulkopuolella. Mutta ei Suomi.

Useimmat valtiot ovat myös jättämässä taakseen napoleonistisen ajatuksen suurten joukkoasevoimien kokoamisesta asevelvollisuuden avulla ja ovat sen sijaan luomassa pieniä ammattiarmeijoita. Mutta ei Suomi.

Lisäksi useimmille länsi- ja keskieurooppalaisille maille Nato on vastaus niiden puolustusrukouksiin. Jälleen kerran: Mutta ei Suomelle.

Miten tämä voidaan selittää? Miksi Suomi pitää yhä edelleen kiinni alueellisesta puolustuksesta ja yleisestä asevelvollisuudesta? Ja miksi Suomi jää yhä edelleen sotilaallisten liittoutumien ulkopuolelle, kun lähestulkoon kaikille muille kehittyneen maailman valtiolle nämä ovat menneisyyteen kuuluvia ratkaisuja?

Jotta ymmärtäisimme paremmin Suomen puolustuspoliittista ajattelua, tarkastelkaamme Suomen kansallisia turvallisuusintressejä kolmen sisäkkäisen ympyrän avulla. Uloin ympyrä käsittää yhteiset arvot. Suomi edistää ja puolustaa näitä arvoja tukemalla ja osallistumalla Yhdistyneiden Kansakuntien rauhanturvaamis- ja humanitäärisiin operaatioihin.

Keskimmäinen ympyrä tuo meidät lähemmäs kotimaata, Eurooppaa ja niitä turvallisuusuhkia, jotka vaikuttavat Eurooppaan. Mitä vakaampana Euroopan manner säilyy, sitä turvallisempana Suomi pysyy. Näin ollen Suomi tulee jatkossakin osallistumaan Nato- ja EU-johtoisiin operaatioihin, olivat ne sitten Balkanilla, Afrikassa tai jopa kaukaisessa Afganistanissa.

Lopuksi, sisintä ympyrää hallitsee ylivoimaisesti kansallinen etumme. Sellaiset ydinkysymykset kuin kansallinen itsenäisyys, turvallisuus ja Suomen kansalaisten hyvinvointi sekä viimekädessä jopa kansakuntamme säilyminen ovat tässä kyseessä. Puolustaaksemme Suomen maa-aluetta tarvitsemme vahvaa kansallista puolustusta. Ja koska emme kuulu mihinkään sotilasliittoon, meidän täytyy rakentaa puolustuksemme itsenäisesti.

Lyhyesti sanoen, osallistumme aktiivisesti rauhanturvaamis- ja rauhantukemisoperaatioihin ulkomailla samaan aikaan kun huolehdimme siitä, että ruutimme on kuivaa maamme puolustamiseksi, mikäli alueellinen koskemattomuutemme tai kansakuntamme olemassaolo joutuisi uhatuksi.


Hyvät naiset ja herrat,

Suomi on perinteisesti ollut vahvasti sitoutunut kansainvälisiin operaatioihin. Ensimmäiset suomalaiset rauhanturvajoukot lähetettiin Siinain niemimaalle vuonna 1956, vuosi sen jälkeen, kun Suomesta oli tullut Yhdistyneiden Kansakuntien jäsen. Tuolloin suomalaiset joukot koostuivat toisen maailmansodan karaisemista veteraaneista, jotka tukeviin talviunivormuihinsa sonnustautuneina olivat varmasti aika näky Siinain polttavassa kuumuudessa. Siitä lähtien suomalaiset ovat olleet vakio-osallistujia kansainvälisissä tehtävissä niin että tähän mennessä noin 50 000 suomalaista on palvellut joko YK:n, Naton tai EU:n lipun alla.

Suomen näkökulmasta katsottuna eräs mielenkiintoisimpia ja tärkeimpiä edistysaskeleita on Euroopan unionin pyrkimys kehittää sotilaallisia voimavarojaan. Tässä prosessissa Suomi on luonnollisesti ollut aktiivinen osanottaja koko jäsenyytemme ajan vuodesta 1995 lähtien.

Siitä ei ole kauaa, kun Naton silloinen pääsihteeri Lordi Robertson vähätteli Euroopan unionia sanomalla sen olevan poliittinen ja taloudellinen jättiläinen mutta sotilaallinen kääpiö. Siitä lähtien Euroopan sotilaallisia voimavaroja on pyritty kehittämään tosissaan. Operaatio Althea Bosnia-Hertsegovinassa, operaatio EUFOR DRC Kongon Demokraattisessa Tasavallassa, tällä hetkellä käytävä keskustelu EU-joukkojen lähettämisestä Tshadiin – nämä kaikki ovat elävää todistusaineistoa siitä, että rauhantukemisoperaatiot ovat tulleet EU:n agendalle jäädäkseen.

Käsite, jota EU:ssa useimmiten käytetään tässä yhteydessä, on ”kriisinhallinta”. Termi pitää sisällään sotilaalliset operaatiot mutta painottaa muita keinoja: poliittisia, taloudellisia ja muita ei-sotilaallisia välineitä. Lisääntynyt sotilaallinen kriisinhallintakyky tuo merkittävän lisän EU:n käytettävissä oleviin kriisinhallintatyökaluihin.

Kyky reagoida nopeasti on tällä hetkellä EU:n erityisen huomion keskipisteenä. Totuus on, että Euroopassa on runsaasti perinteistä sotilaallista kapasiteettia – tankkeja, lentokoneita, laivoja, miehistöä. Tästä huolimatta vain kourallinen Euroopan maita pystyy projisoimaan sotilaallista voimaansa kauemmaksi omien rajojen ulkopuolelle.

Tästä johtuen huomio on keskittynyt erityisesti taisteluosastokonseptiin. Taisteluosasto on monikansallinen, noin pataljoonan kokoinen 1500–2000 henkilöä käsittävä yksikkö, jota tuetaan tarpeen mukaan tietyin vahvennuksin. Käytettävissä olevat joukot ovat 5-10 päivän valmiudessa ja kykeneviä 30–120 päivän pituisiin operaatioihin.

Suomi on ollut erityisen aktiivisesti tukemassa EU:n taisteluosastokonseptia. Ensimmäinen taisteluosasto, joka oli täydessä operationaalisessa valmiudessa vuoden 2007 ensimmäisen puoliskon, koostui saksalais-hollantilais-suomalaisista joukoista. Suomi osallistuu myös vuoden 2008 alkupuoliskolla päivystysvuorossa olevaan EU:n pohjoismaiseen taisteluosastoon yhdessä ruotsalaisten, norjalaisten, virolaisten ja irlantilaisten kanssa.

Nimestään huolimatta taisteluosastoja ei ole luotu sotimista varten. Niiden tehtävät kattavat niin sanotut vahvistetut Petersbergin tehtävät. Nämä tehtävät vaihtelevat humanitäärisistä tukioperaatioista, etsintä ja pelastustehtävistä aina evakuointioperaatioihin sekä osapuolten erottamiseen tarvittaessa myös voimakeinoin. Asianmukainen koulutus ja nykyaikainen varustus mahdollistavat niiden luotettavan käytön esimerkiksi väkivaltaisten etnisten konfliktien tai kansanmurhien uhatessa.

EU:n kriisinhallinta tulee kohtaamaan monia haasteita tulevaisuudessa. Väittäisin kuitenkin, etteivät nämä haasteet ole tyypillisiä vain EU:lle. Me kaikki kohtaamme samankaltaisia haasteita esimerkiksi sellaisissa paikoissa kuin Afganistanissa.

Yksi haasteista on, että meidän tulee myöntää avoimesti, että tarvitsemme useimmissa kriiseissä laaja-alaista kriisinhallintalähestymistapaa sekä erilaisten kriisinhallinta- välineiden yhdistämistä. Tulemme usein tarvitsemaan sotilaallisia keinoja muiden keinojen rinnalla, vaikkakaan emme välttämättä aina. Sotilaallinen instrumentti on kuitenkin yleensä se väline, jota käytämme ensin luodaksemme tarvittavan määrän vakautta kriisialueelle.

Otetaan eräs esimerkki Euroopasta. Tämänhetkinen sotilaallinen tilanne Bosnia-Hertsegovinassa on niin vakaa, että voimme nyt harkita muuttavamme kansainvälisen läsnäolomme siellä sotilasoperaatiosta poliisioperaatioksi. Bosnia-Hertsegovinan suurimmat turvallisuushaasteet ovat tällä hetkellä korruptio, salakuljetus ja järjestäytynyt rikollisuus. Niihin pystytään vastaamaan paremmalla rajavalvonnalla, ammattimaisemmalla poliisivoimalla, kehittyneemmällä oikeus- ja vankilajärjestelmällä ja yleensäkin paremmalla hallinnolla eikä pitämällä ulkomaisia sotilaallisia voimia maassa.

Toisen esimerkin tarjoaa Afganistan. Sotilaallista voimaa on tarvittu ja tarvitaan jatkossakin ylläpitämään perusvakautta maassa. Afganistanin etelä- ja itäosissa epävakaus on edelleen vakava ongelma. Taleban-joukot hyökkäävät kyliin ja sotilastukikohtiin ennen vetäytymistään turvaan Pakistanin rajan yli. Epävakaus on lisääntymässä myös maan pohjoisosissa, missä tilanne on tähän asti säilynyt suhteellisen vakaana. En näe mitään muuta mahdollisuutta kuin jatkaa ISAF- ja OEF- joukkojen vahvaa ja päättäväistä läsnäoloa Afganistanissa niin kauan kunnes perusvakaus saavutetaan.

Meidän tulee kuitenkin olla hyvin varovaisia sen suhteen, kuinka kauan haluamme kantaa tätä taakkaa. Keskeisenä tavoitteenamme tulee olla turvallisuuden, hyvän hallinnon, lakien kunnioittamisen ja taloudellisen kasvun tuominen Afganistaniin. Sotilasdivisioonan lisääminen ei vie meitä lähemmäs tätä tavoitetta. Päästäksemme tavoitteeseemme tarvitsemme divisioonan lääkäreitä, insinöörejä, juristeja ja opettajia. Meidän tulee käyttää niin sotilaallisia, taloudellisia kuin kehitysavunkin keinoja järkevällä tavalla, jotta voimme auttaa afganistanilaisia vakaan ja demokraattisen yhteiskunnan luomisessa.

Myös paikallisen väestön tukeminen ja Afganistanin hallinnan saattaminen afganistanilaisille itselleen on erittäin tärkeää. Tässä kohtaamme yhden valtavan esteen. Monet afganistanilaiset virkamiehet ovat näet yhteydessä sotaherroihin ja sitä kautta huumekauppaan. Huumeet muodostavat yli puolet Afganistanin bruttokansantuotteesta, eikä huumeviljelijöille ole tarpeeksi houkuttelevaa vaihtoehtoa. Tämä tilanne on erittäin huolestuttava ja tarvitsee erityishuomiotamme.

Suomalaisjoukot työskentelevät näissä kansainvälisissä operaatioissa rintarinnan Nato-maiden joukkojen kanssa. Väkilukuun suhteutettuna Suomi on itse asiassa yksi eniten Naton rauhantukemisoperaatioihin osallistuvia maita. Olemme olleet Kosovon KFOR -operaatioissa mukana alusta saakka, ja Afganistaniin tulimme tammikuussa 2002 yhtenä ensimmäisistä Natoon kuulumattomista maista. Yhteensä niistä 850 hengestä, jotka ovat meillä mukana operaatioissa juuri nyt, noin 500 toimii Naton lipun alla.

Yksi huolen aihe Suomen kaltaiselle maalle, joka on mukana kummassakin leirissä, on näin ollen saada EU ja Nato työskentelemään yhdessä samojen päämäärien hyväksi. Yksi avaintekijä kriisinhallintayhteistyön lisäämisessä on Naton nopean toiminnan joukkojen (NRF:n) ja EU:n taisteluosastojen (EUBG:n) harmonisoiminen sekä molemminpuolinen vahvistaminen.  

Kuinka tehdä tämä oikein? EU:n taisteluosastokonseptin mukaan, jota kuvailin hetki sitten, EU kehittää monikansallisia taisteluosastoja, jotka ovat valmiita itsenäisiin operaatioihin lyhyellä varoitusajalla pääasiassa Yhdistyneiden Kansakuntien pyynnöstä.

On selvää, että EU:n taisteluosastot ja NRF-joukot ovat tosiaan tukevia ja täydentäviä. Monissa maissa EUBG- ja NRF-joukkoja ei vain värvätä samoista kokonaisuuksista vaan ne ovat itse asiassa samoja joukkoja.

EUBG:n ja NRF:n harmonisoiminen on näin ollen oleellista. Tämä on tärkeää erityisesti kolmella osa-alueella. Ensinnäkin, yhteisesti sovittujen ja yksityiskohtaisten sotilaallisten standardien ja kriteereiden tulisi olla samat NRF:lle ja EUBG:lle. Toinen yhdenmukaistamista erityisesti vaativa osa-alue on harjoittelu ja koulutus. Jo olemassa olevaa NRF:n koulutusohjelmaa tulisi käyttää myös EUBG:n koulutukseen ja harjoitteluun. Kolmantena osa-alueena on EUBG- ja NRF-yksiköiden arviointi. Tässä tulisi hyödyntää täysimääräisesti Naton sertifikaatio-prosessia.  

Nyt ehkä ihmettelette, miksi joku Suomesta on niin huolissaan EU:n ja Naton nopean toiminnan voimavarojen yhdenmukaistamisesta? Tähän on olemassa yksinkertainen vastaus: koska Suomi osallistuu kummankin tahon kriisinhallintatoimintaan ja koska voimme panostaa vain yhteen voimakeskittymään kerralla, meille on elintärkeää, että EU ja Nato voivat työskennellä yhdessä.

Kummallakin organisaatiolla on sama tehtävä: oikeantyyppisten voimien käyttäminen tarvittavalla kapasiteetilla ja valmiudella oikeassa paikassa tehokkaasti, taloudellisesti ja ilman turhaa päällekkäisyyttä. Tästä syystä Suomi on tässä paavillisempi kuin paavi itse: EU:n ja Naton on yksinkertaisesti parannettava yhteistyötään nykyisestä.


Hyvät naiset ja herrat,

Tähän mennessä olen pääasiassa käsitellyt kriisinhallintaa maailmanlaajuiselta näkökannalta. Käännetäänpä nyt lopuksi huomio välittömään lähiympäristöömme. Miltä Suomen turvallisuustilanne näyttää näiltä osin, kun lähestymme vuosituhannen toista vuosikymmentä?

Yleisesti ottaen Suomi on etuoikeutetussa asemassa sijaitessaan yhdessä maailman turvallisimmista kolkista. Ottaen kuitenkin huomioon maantieteellisen sijaintimme Suomen tämän päivän kolme pääasiallista turvallisuushaastetta ovat Venäjä, Venäjä ja Venäjä. Eikä tämä koske vain Suomea vaan meitä kaikkia.

On selvää, että Venäjästä on jälleen tulossa globaali toimija valtavien öljy- ja kaasuvarojensa ansiosta. Venäläisen maailmankatsomuksen mukaan sotilaallisella voimalla on avainrooli siinä, miten se hoitaa kansainvälisiä suhteitaan. Siksi Venäjällä on päättäväinen ohjelma sotilaallisten voimavarojen kasvattamiseksi. Jos armeijan hankintaohjelma vuosille 2006 - 2015 saa tarvittavan rahoituksen, voimme odottaa sotilaallisesti paljon vahvempaa Venäjää ensi vuosikymmenen puoliväliin mennessä.

Sotilaallisten voimavarojensa puolesta Venäjä tulee olemaan entistä painavampi maailmapoliittinen toimija. Se, tuleeko se käyttämään tätä voimaansa välittömässä lähiympäristössään, on toinen asia. Viron ja Venäjän välinen pronssipatsas-kiista nostaa esiin muutamia vaikeita kysymyksiä. Ei ole selkeitä todisteita siitä, että venäläiset viranomaiset olisivat olleet tietoverkkohyökkäysten takana. Nämä hyökkäykset olivat kuitenkin hyvin koordinoituja ja antoivat meille esimakua siitä, mitä voitaisiin tehdä tilanteissa, joissa valtiolliset toimijat käyttäisivät verkkohyökkäyksiä aseenaan.

Kävi miten tahansa, Venäjä tulee olemaan vahva alueellinen toimija pohjoisessa. Kuolan niemimaan strateginen merkitys tulee herättämään Venäjän sotilaalliset intressit niiden vuosikymmenen pituisesta talviunesta, mistä esimerkkinä ovat venäläisten pommikoneiden lennot Islannin ja Pohjois-Skotlannin ympäristössä. Paljon julkisuutta saaneen Pohjoisnavan tutkimusretken jälkeen ei ole epäilystä Venäjän intresseistä napa-alueiden suhteen. Myös Itämeren alueen merkitys tulee kasvamaan lähivuosina sen muodostaessa yhden Venäjän energiaviennin pääreiteistä.

Vaikka Venäjän vetäytymistä TAE-sopimuksesta ei voidakaan selittää sillä, että sen sotilaallinen kiinnostus sivustoja vastaan on kasvanut, on se eräs osoitus siitä, kuinka pitkälle Venäjä on valmis menemään ilmaistakseen tyytymättömyytensä siitä, että Nato ei ole ottanut riittävästi sen näkemyksiä huomioon.

Mitä tämä kaikki merkitsee Suomen kansallisen turvallisuuden kannalta? Mielestäni olisi typerää ja virheellistä vetää sellainen johtopäätös, että uusi Venäjä muodostaisi uhkan Suomen turvallisuudelle. Näin ei ole asian laita. Tämä kaikki tarkoittaa ennen muuta sitä, että ne, jotka kylmän sodan päätyttyä julistivat geopolitiikan kauden loppuneen Pohjois-Euroopassa, olivat yksinkertaisesti väärässä. Geopolitiikka on tullut takaisin ja voimalla. Meidän, jotka olemme vastuussa Suomen kansallisesta puolustuksesta, tulee vetää tästä tietyt johtopäätökset.

Emme näe samaan aikaan Venäjää pelkästään haasteena vaan myös mahdollisuutena. Meidän tulisi olla taitavia siinä, miten vedämme Venäjän mukaan vastuulliseksi toimijaksi ja kumppaniksi omassa maailmankolkassamme. Tämä on ehkä helpommin sanottu kuin tehty, mutta meillä ei Helsingissä todellakaan ole muuta vaihtoehtoa.

Lopuksi vielä muutama sana suomalaisen puolustuksen tulevaisuudesta. Kuinka aiomme puolustaa maatamme, erityisesti jos päätämme edelleen pysyä liittoutuman ulkopuolella?

Suomen hallitus on juuri nimennyt ryhmän kokeneita viranomaisia työstämään uutta turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa vuodelle 2008. Mitä voimme odottaa tältä työltä?

Yrittämättä arvailla lopputulosta sen enempää, on varmasti turvallista sanoa, että ne jotka odottavat näkevänsä radikaaleja muutoksia Suomen puolustuspoliittisessa suuntautumisessa tulevat mitä todennäköisimmin pettymään. Selonteossa tulee olemaan tiettyjä jatkumoja. Ehkä kaikkein tärkein jatkumo tulee olemaan kyky maamme alueen puolustamiseen. Siihen tarkoitukseen tulemme tarvitsemaan suuren määrän koulutettuja reserviläisiä.

Reserviläisten kouluttamisen keinona tulee edelleen olemaan yleinen asevelvollisuus. Se takaa maamme reserviläisten sekä määrän että laadun. Jos joutuisimme tänään täysimittaiseen liikekannallepanoon, olisi asevoimiemme kokonaisvahvuus noin 350 000 sotilasta. Määrä saattaa tippua neljännesmiljoonaan ajan kuluessa. Olemme kuitenkin havainneet, että Playstation- ja Nokia-sukupolven nuorista miehistä ja naisista kehittyy erinomaisia sotilaita asianmukaisen koulutuksen ja varustuksen avulla. Reserviläiset muodostavat myös rauhanturvaamisoperaatioissa toimivien joukkojemme ytimen.

On tärkeää huomata myös se, ettei kumpikaan mainitsemistani käsitteistä, alueellinen puolustus tai yleinen asevelvollisuus, ole kiistanalainen Suomen kansalaisten keskuudessa. Yleisessä ajattelussa nämä kaksi käsitettä muodostavat päinvastoin kansallisen puolustuksemme perustan ja saavat ylivoimaisen enemmistön (yli 80 %) tuen kansalaisten keskuudessa.

Tietenkin on aina varaa parantaa nykyistä järjestelmää. Tulevaisuudessa saamme nähdä myös suomalaisia ”transformaatioita”. Nykyajan teknologiaa tullaan hyödyntämään kaikin mahdollisin keinoin. Tutustuin juuri United States Joint Forces Commandin toimintaan Norfolkissa Virginiassa, ja huomasin, että Suomi on maailman edistyneimpiä valtioita NED (Network Enabled Defence)-kapasiteetilla mitattuna. Meidän on kehitettävä NED:in kaltaisia sotilaallisen voiman moninkertaistajia, jotta säilytämme kykymme puolustaa aluettamme.

Teemme laajaa yhteistyötä Yhdysvaltojen kanssa puolustustarvikehankintoihin liittyvissä asioissa. Lennämme F-18 Horneteilla ja teemme parhaillaan niiden päivityksiin liittyvää yhteistyötä. Huomisen Pentagonin vierailuni yhteydessä tulemme keskustelemaan myös muista teknologian saantiin liittyvistä kysymyksistä. Eikä kyseessä ole mikään yksisuuntainen katu: amerikkalaiset ystävämme ovat myös kiinnostuneita eräistä suomalaisista korkean teknologian ratkaisuista puolustuksen alueella.

On myös varmaa, että Suomen vahva sitoutuminen kansainvälisiin rauhanturvaoperaatioihin tulee jatkumaan. Ottaen huomioon tulevaisuuden taloudelliset rajoitukset tarvitsemme erikoistumista tiettyihin toimintoihin, huipputekniikan hyödyntämistä ja yhteistyötä tarvittavien samanhenkisten valtioiden kanssa. Mutta voin vakuuttaa teille, että Suomen sinivalkoinen lippu tulee jatkossakin olemaan niissä kansainvälisissä operaatioissa, joissa tarvitaan hyvin valmennettuja ja asianmukaisesti koulutettuja sotilaita tarvitaan.


Hyvät naiset ja herrat,

Elämme maailmassa, jossa uudet vakauden ja turvallisuuden uhkat ja haasteet ovat globaaleja, monimutkaisia ja moniulotteisia. Näihin uhkiin ja haasteisiin ei ole olemassa mitään valmiita ratkaisuja. Meillä on erilaisia tapoja kohdata uudet uhkat sekä erilaisia keinoja, joita voimme kehittää puolustautuaksemme niitä vastaan.

Olen halunnut osoittaa teille lyhyessä esityksessäni, että vaikka Suomen kaltainen maa saattaa tuottaa tarvittavat keinot muista maista poikkeavalla tavalla, lopputulos on yhtäkaikki samankaltainen: olemme valmiita puolustamaan yhteisiä arvojamme, tuottamaan turvallisuutta ja vakautta sekä myös puolustamaan kansallista aluettamme missä ja milloin tahansa se onkaan uhattuna.

Haluan lopettaa tähän ja vastata kysymyksiinne. Vielä kuitenkin viimeinen huomautus: Suomen uusi hallitus lupasi hallitusohjelmassaan selvittää Nato-jäsenyyden edut ja haitat muodostaakseen perustan tulevalle poliittiselle suuntautumiselle. Tämä selonteon työstäminen aloitetaan lähipäivinä ja tulokset tulevat olemaan osa vuoden 2008 turvallisuus- ja puolustuspoliittista selontekoa.

Ehkäpä tämä on hyvä kohta lopettaa, nyt kun olen herättänyt mielenkiintonne kysymykseen ”ollako vai eikö olla”.


Vielä kerran, on ollut todellinen etuoikeus saada olla täällä tänä aamuna.


Kiitos mielenkiinnostanne.


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä