Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Ilmajoen Maamiesseurassa

Ilmajoen 200-vuotias maamiesseura on ollut monipuolinen yhteiskunnallinen vaikutusliike Pohjanmaalla.

Ruotsia puhuvat säätyläismiehet perustivat sen. Siitä tuli säätyläisjohtoinen isänmaallishenkinen valistusseura, joka toteutti 1800-luvulla maatalouden koetoimintaa ja opasti talonpoikia yrittäjyyden ja taloudenpidon tielle. Vaikka maamiesseura muuttuikin toissavuosisadalla sääty-yhteiskunnan hiipumisen seurauksena paikallisseuraksi, se toimi kuitenkin uusien yhteiskunnallisten aatteiden vaikutusväylänä. On perusteltua todeta myös se, että Ilmajoen kehittyminen osuustoiminnan eturivin seutukunnaksi johtui pitkälti maamiesseurasta. Kansankulttuurin vaaliminen ja museotoiminta ovat sävyttäneet maamiesseuran toimintaa. Ensimmäinen museorakennuskin on kohta 100 vuotta vanha. 200-vuotias maamiesseura on tänään kotiseutu- ja museotoiminnan elinvoimainen tyyssija. Monitahoinen on ollut 200-vuotiaan vaikutus.

Raju on ollut myös maamiesseuratoiminnan muutos viime vuosikymmeninä. 1960-luvulla paikallisia neuvontajärjestöjä oli yli 4000 ja jäseniä 350 000. Tänään kyläyhdistyksiä on 2000 ja jäseniä 120 000. Maatilatalouden rakennemuutos on valtava. Tilojen lukumäärä vähenee lähes 5000 tilan vuosivauhtia ilman, että maataloustuotannon määrä juurikaan supistuu. Tosi kova kysymys on, voiko maatalouden rakennemuutos jatkua nykyisellään ilman, että sen haittavaikutukset tuntuvat ja ilman että eurooppalainen perheviljelmä tulee uhatuksi.

Suomen oloissa tärkeän rajan tässä kasvussa muodostaa luonnonolosuhteiden ohella viljelijäperheen osaaminen ja varsinkin jaksaminen. Kotieläintilalla viljelijäperhe tekee vuodessa lähes kaksinkertaisen työmäärän keskiverto- palkkatyöläiseen verrattuna, minkä lisäksi hän vastaa vastuullisen yritysjohtajan tehtävistä keskisuuren yrityksen yritysomistajana ja pohtii samalla tilan laajentamista ja tuotekehitystä. Ei ihme, että työssä jaksaminen on muodostunut yhä vaikeammaksi haasteeksi maatilayrittämisessä.

Tämä heijastuu myös maamiesseurojen ja neuvontajärjestön työkenttään. Yhteistyötä tilojen välillä tehdään tänään enemmän kuin uskotaankaan. Joka toinen tila tekee koneyhteistyötä, ja reippaasti yli puolet uskoo työyhteistyön kasvavan. Kaikki tämä johtuu kustannusten säästötarpeista ja investointien kustannusten jakamisesta. Työn tehostuminen edellyttää yhteistyötä, mutta entistäkin tärkeämmäksi nousee yhteistyön sosiaalinen ulottuvuus. Yhdessä tekeminen koetaan antoisaksi myös muusta syystä kuin rahallisen hyödyn takia.

Maaseutu on aina ollut maanpuolustuksen vankkumatonta tukialuetta. Kun Ilmajoen maamiesseura perustettiin 200 vuotta sitten, elettiin ruotujakolaitoksen aikaa. Ruotujakolaitoshan tarkoitti maaomistukseen sidottua asevelvollisuutta. Ruotuväkeen tuli väkeä kaikista yhteiskuntaluokista. Moni otti pestin armeijaan, ja ruotusotilaiksi ryhtyneet pojat pysyivät rauhanajan kotona. Jo tuolloisina kaukaisina aikoina kylvettiin nykyisen, myös sodissamme koetellun yhteiskuntaluokkiin katsomattoman asevelihengen siemenet. Maanpuolustustehtävissä kaikki ovat olleet yhtä tarpeellisia ja arvokkaita. Tämä kansallista yhteenkuuluvuutta korostava ja yleisen asevelvollisuuden kautta vahvistettu tasavertaisuus on tänäänkin tärkeä yhteinen suomalainen arvopohja.

Kansaamme on koeteltu monissa sodissa ja koettelemuksissa. Niin ulkoista uhkaa ja kuin sisäistä levottomuuttakin on ollut. Maaseudulta on aina haettu miehiä arvojamme puolustamaan ja isänmaata varjelemaan. Kotirintama on ollut tiukoilla. Sodissa Suomi kesti, koska asevelvollisuus-armeija ja sen tukena kansan syvät rivit kestivät. Maanpuolustustahto rakentui itsenäistymisemme ja kansalais- ja vapaussodan jälkeen kansallista eheyttä vahvistavalle sovintopolitiikalle, jonka yksi konkreettinen ilmentymä oli maareformi 1920-luvulla. Maata jaettiin eduskunnan lainsäädännön perusteella maattomille. Itsenäisyys sai näin kouriintuntuvan muodon. Syntyi pohja yhteiskuntarauhalle. Poliittinen sovinto 1930-luvun loppupuolella varmisti ja vahvisti sen, että Suomi kesti talvi- ja jatkosodan. Talonpojat ja työläiset löivät sovinnon kättä toisilleen.

Yhteiskuntarauha ja maanpuolustustahto olivat sen takia kestävällä pohjalla, että yhteiskuntaa pyrittiin rakentamaan oikeudenmukaiseksi. Tavoite on ollut, että jokaisen suomalaisen on voitava kokea Suomi sekä asia- että tunnesyillä omaksi isänmaakseen. Siinä on onnistuttu kohtalaisen hyvin. Siinä toimintalinjassa on tulevaisuuden ohjeviittaa itse kullekin vallanpitäjälle.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linja on pragmaattinen ja koostuu muutamasta saamaan suuntaan vetävästä toiminta-ajatuksesta. Aktiivinen osallistuminen EU:n yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan, sotilaallinen liittoutumattomuus tykötarpeineen (yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustus), realistinen rauhanturvatoiminta (erityinen panostus siviilikriisinhallintaan) ja omaehtoinen kahdenkeskinen yhteistyö naapurimaiden, Venäjän sekä Yhdysvaltojen kanssa ovat muodostaneet hyvin toimineen ja jopa menestyksellisen linjan. Päinvastoin kuin väitetään, tämä ei ole eristäytymistä tai vastuunpakoilua, vaan kansallisen liikkumatilan mahdollistava realistinen toimintamalli, joka rakentuu suomalaisille arvoille ja vahvuuksille.

Maanpuolustustahtoa ei voi ostaa eikä tuoda ulkomailta. Se on kotisyntyistä. Se sikiää oikeudenmukaisista yhteiskunnallisista oloista. Sitä osaltaan pitää yllä asevelvollisuusjärjestelmä ja yhteinen tavoite puolustaa Suomea kokonaisuutena. Hyvätkään puheet yksin eivät pidä maanpuolustustahtoa yllä. Teot ratkaisevat tässäkin. Kansan syvien rivien on voitava kokea aidosti ja todesti, että isänmaata rakennetaan heidän ehdoillaan, että kaveria ei jätetä, että puolustusvoimat ja puolustuspolitiikka on tarkoitettu kansalliseen puolustukseen ja että Suomi on myös vastuullinen rauhanrakentaja ja -turvaaja Euroopassa ja maailmassa. Emme lähde sotimaan rajojemme ulkopuolelle, mutta puolustamme aina omaa maatamme tarvittaessa asevoimin.

Suomen valtiojohto on voinut maanpuolustuksessa luottaa maaseutuväestöön. Kansakunnan ”henkivakuutus” koostuu vastuullisen turvallisuus- ja ulkopolitiikan ohella suorituskykyisistä puolustusvoimista, omavaraisuudesta elintarviketaloudessa ja toimivasta energiahuollosta. Maaseutu- ja maatalousväestöllä on ollut ja on näiden kansallisten perusasioiden varmistamisessa tänäkin päivänä aivan keskeinen asema.

Palaan maaseudun ja maatalouden tulevaisuuteen. Perheviljelmävaltaisen maatalouden selviytyminen tulevaisuudessa edellyttää sellaisia tekoja, joissa syrjäinen sijaintimme ja pohjoiset vaatimattomat kasvuolosuhteet otetaan EU:n päätöksenteossa painavalla tavalla huomioon. Tosiasia on, että maataloudessamme on pysyvä, luonnonolosuhteista aiheutuva epäsuhta esimerkiksi keski–Euroopan oloihin verrattuna. Suomi joutuu tästä syystä täydentämään EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa kansallisilla tuilla. Siitähän artikloissa 141 ja 142 on kysymys.

Valtio, siis hallitus neuvottelee viljelijöiden järjestön MTK:n kanssa eteläistä Suomea koskevan 141 –tukiratkaisun heijastusvaikutuksista pohjoisen Suomen alueelle. On toivottavaa, että neuvotteluissa kyetään pääsemään sellaiseen ratkaisuun, jonka viljelijät eri puolilla Suomea voivat hyväksyä. Kysymys on nyt tahdosta, ei niinkään rahasta.

EU:n periaatteen mukaan jokaisessa jäsenmaassa on voitava harjoittaa maataloustuotantoa. Mikäli EU:n yhteisen maatalouspolitiikan mukaisten tukijärjestelmien täysimääräisestä hyödyntämisestä huolimatta maataloudellamme on vakavia vaikeuksia, Suomella tulee olla oikeus maksaa kansallista tukea myös vuoden 2007 jälkeen. Kansallisin tukimuodoin voimme turvata oman maatalouden toimintaedellytykset ja varmistaa maataloustuotantomme jatkuvuuden.

Maatalouden tulevaisuuden näkymät ovat aina jossain määrin ristiriitaiset, epämääräisetkin. Tämän keskellä on hyvä muistaa, että suomalaiset luottavat kotimaisten elintarvikkeiden turvallisuuteen ja laatuun. Kuluttajat haluavat eettisesti kestävästi tuotettua, puhdasta ja turvallista kotimaista ruokaa. Siihen kysyntään vastauksen parhaiten antaa perheviljelymallin mukainen tuotanto. Se antaa toivoa. Sitä nyt tarvitaan.

Suomalainen maaseutu ja maatalous on kokenut 200 vuoden aikana ylä- ja alamäkiä. Välillä on ollut toivottoman synkkiä korpitaipaleita. Niistäkin on selviydytty. Tästä on lähdettävä tinkimättömästi tulevaisuudessakin. Vaikeudet ovat sittenkin tilapäisiä, ei pysyviä. Moni asia tässä maailmanmenossa muuttuu ja loppuukin, mutta leivänkasvatus ei lopu milloinkaan.

Palaa otsikoihin