Puheet

Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe Tammisunnuntain juhlallisuuksissa Laihialla

Niinisto_JussiArvoisat sotiemme veteraanit, Lotat, sotasukupolven edustajat, vapaussotiemme perinnetyön tekijät, hyvät naiset ja herrat

Juho Filppula, Jussi Havusela, Uuno Koivuniemi, Iivari Mäkelä ja Juho Valo

Hyvät kuulijat

Olemme kokoontuneet muistamaan vapaustaistelumme alkua ja näitä viittä suojeluskuntalaista, jotka uhrasivat henkensä isänmaan puolesta täällä Laihian Hulmilla Tammisunnuntain aattona sata vuotta sitten. Seuraavana päivänä, tammikuun viimeisenä sunnuntaina, riisuttiin täällä Pohjanmaalla yllätysiskuin merkittävä osa Suomea miehittäneestä venäläisestä sotaväestä. Alkoi vapaussota.
Ajatus vapaudesta oli itänyt kansamme parissa jo pitkään. Passiivisen vastarinnan rinnalle nousi aktiivinen valmistautuminen vastarintaan – ensin jääkäriliike, ja keväästä 1917 alkaen perustetut suojeluskunnat, jotka nekin salaamismielessä nimettiin alkuvaiheessa palokunniksi tai urheiluseuroiksi. Jo loppusyksystä 1917 suojeluskunnat virallistettiin ja perustettiin Etelä-Pohjanmaan Suojeluskuntain keskushallinto -niminen elin, jota voidaan pitää Etelä-Pohjanmaan Suojeluskuntapiirin edeltäjänä.

Juuri Pohjanmaalla suojeluskuntatoiminta oli aktiivisinta, erityisesti täällä Etelä-Pohjanmaalla. Suomenkielisen Etelä-Pohjanmaan suojeluskuntalaisia oli vuosien 1917/1918 vaihteessa noin 3750 – täällä Laihialla heitä oli noin 200.

Suojeluskunnille oli tarve, koska järjestysvalta oli Venäjän maalis- ja lokakuun vallankumousten seurauksena heikko.
Erityisesti Etelä-Suomen asutuskeskuksissa lietsottiin vallankumousta. Suojeluskuntien ja työläisten perustamien järjestyskaartien, jotka myöhemmin tunnetaan punakaarteina, välillä oli aseellisia yhteenottoja. Venäläinen sotaväki puolestaan murhasi päällystöään. ”Svoboda” rehotti. Ihmisten henki oli höllässä ja omaisuus vaarassa. Kaikki anarkian ja sekasorron merkit tuntuivat ilmassa.
Kiristyvässä yhteiskunnallisessa tilanteessa aktivistijohdossa heräsi ajatus Etelä-Pohjanmaan muodostamisesta koko Suomen suojeluskuntatoiminnan ydinalueeksi. Monet seikat puolsivat tätä ajatusta. Innostus vapaustaisteluun oli laajaa Pohjanmaalla ja maakunta sijaitsi maantieteellisesti hyvässä paikassa. Rautatieyhteydet olivat olemassa ja saksalaisten toimittamat aselastit olivat kätköissä maakunnan alueella.

Maakunta oli myös yhteiskuntarakenteeltaan verraten yhtenäinen. Maatalousvaltaisilla lakeuksilla ei ollut samankaltaisia luokkarajoja ja –ristiriitoja kuin Etelä-Suomen teollisuuskeskuksissa.

Vaikka maakunnassa oli runsaasti venäläisten miehitysjoukkoja, olivat ne hajasijoitettuina mahdollista eristää ja riisua yksitellen aseista.
Näin ollen Pohjanmaalle perustettiin kaksikin suojeluskuntiin päällystöä kouluttavaa keskusta, toinen Vimpeliin – jossa osallistuin sen perustamisen 100-vuotisjuhliin viime vuoden lopulla – sekä Vöyriin.

Vaikka itsenäisyysjulistus oli annettu jo joulukuun kuudentena 1917, ei nuori tasavalta ollut tosiasiallisesti itsenäinen. Maassa oli yli 70 000 vieraan vallan sotilasta, eikä Neuvosto-Venäjän johdolla ollut kiirettä kotiuttaa joukkoja Suomesta.

Suomeen ajettiin bolsevistista vallankumousta ja liittymistä sosialististen valtioiden perheeseen. Niin ikään kaaoksessa olevan Neuvosto-Venäjän johdolle oli myös sotilaallisesti tärkeää pitää silloisen pääkaupungin Pietarin puolustuksen läntinen sivusta omassa hallussaan. Näin ollen venäläiset yllyttivät avoimesti Suomen vasemmistoa kaappaamaan vallan sekä varustivat punakaarteja asein ja tarvikkein.
Ensimmäisenä poliittinen jännitys purkautui väkivallaksi Karjalassa. Viipurissa venäläisten tukemat punakaartilaiset ja suojeluskuntalaiset ottivat yhteen 19. tammikuuta. Sen seurauksena Karjalassa alkoi väkivallantekojen sarja.

Viipurista lähetettiin Pohjanmaalle sähkösanoma, joka kutsui velvoittavaan sävyyn maakunnan miehiä vapauskamppailuun: ”Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheiden Pohjanmaan miestenkin täyttävän velvollisuutensa.”

Sanomalla oli merkittävä vaikutus, sillä samanaikaisesti alkoi maakunnassa kiertää huhu, jonka mukaan venäläiset aikoivat riisua suojeluskunnat aseista. Oli toimittava ennen vastustajaa. Oli tempaistava aloite omiin käsiin.

Arvoisat kuulijat
Kenraali Mannerheim, jonka senaatti nimitti hallituksen joukkojen ylipäälliköksi, antoi käskyn venäläisten aseistariisumisen aloittamisesta 25. tammikuuta. Käskyn mukaan suojeluskuntalaisten oli 27.–28. tammikuuta välisenä yönä yllätettävä ja riisuttava aseista Etelä-Pohjanmaan venäläiset varuskunnat. Samanaikaisesti Mannerheim siirsi päämajansa Vaasasta Ylihärmään kyetäkseen johtamaan vapaustaistelun ensihetkiä tapahtumien keskipisteestä.

Sotatoimet alkoivat ensimmäisenä Laihialla, tarkemmin täällä Hulmilla tammisunnuntain iltana 27. tammikuuta 1918.  Jatkosodassa puujalkaritarin lempinimen saava Viljo Aukusti Laakso – jo aselaiva Equityn mukana edellisenä syksynä Suomeen saapunut jääkäri – johti paikallisten suojeluskuntalaisten toimintaa.

Laihialaisten suunnitelma perustui osin neuvotteluihin, osin yllätykseen. Suojeluskuntalaisten lähestyminen kohti venäläisrakuunoiden majoituspaikkaa paljastui kuitenkin ennen aikojaan. Oliko kyseessä ensimmäistä tehtäväänsä jännittävän vapaussoturin vahingonlaukaus vai tarkoituksella ammuttu laukaus, sitä emme koskaan saa varmaksi tietää.

Pimeässä ammuttu laukaus kuitenkin paljasti hankkeen, alkoi yleinen ammuskelu ja venäläisrakuunat ryntäsivät raivoisaan vastaiskuun. Viisi suojeluskuntalaista jäi loukkuun Hulmin pukkisillan alle ja venäläiset surmasivat heidät.

Suojeluskuntalaiset kuitenkin veivät tehtävänsä vääjäämättömään päätökseensä saatuaan lisävoimia. Uusintahyökkäys pakotti venäläisrakuunat pakenemaan kohti Vaasaa. Rakuunat laukkasivat tuhoonsa. Kaksikin suojeluskuntalaisten osastoa kiirehti rakuunoiden ja Vaasan väliin, sillä seurauksella, että osa ratsuosastosta ammuttiin ja loput antautuivat.

Vaikka Hulmin kahakka alkoi epäonnisesti, päättyi se suojeluskuntalaisten kannalta onnistumiseen. Venäläisosasto riisuttiin lopulta aseista, eikä se päässyt Vaasaan varoittamaan sinne sijoitettuja venäläisjoukkoja.

Näin ollen seuraavana päivänä, tammisunnuntaina, käynnistynyt aseistariisuntaoperaatio onnistui vaikeasta alusta huolimatta hyvin.
Ylistarolla ja Lapualla riisuttiin aseista kaikkiaan lähes 800 venäläistä. Rautateiden risteysasemalla, Seinäjoella, oli vastassa suurempi ja paremmin aseistettu osasto venäläisiä, mutta se oli hajasijoitettu ja kuriltaan jo ”svoboban” veltostuttama. Näin ollen suojeluskuntalaiset onnistuivat riisumaan aseista ilman omia tappioita lähes 500 venäläistä saaden samalla saaliikseen pari tuhatta kullanarvoista kivääriä. Etukäteen vaikeimpana kohteena pidetty Vaasan varuskunta antautui sekin muutaman tunnin laukaustenvaihdon jälkeen. Yli kaksi tuhatta venäläistä jäi vangiksi.

Samaan aikaan – toisistaan tietämättä – Mannerheimin aloittaman venäläisten aseistariisumisen kanssa nousi punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen merkiksi. Tapahtumat täällä Pohjanmaalla kuitenkin sekoittivat punaisten laskelmat: Hallituksella olikin oikea iskuvalmis armeija, sarkatakkinen talonpoikaisarmeija, joka kuin maasta polkaistuna oli ilmestynyt valkoiseksi vastavoimaksi punaiselle vallankumoukselle.

Muutaman vuorokauden aikana eteläpohjalaiset suojeluskunnat olivat toiminnallaan luoneet edellytykset laillisen hallituksen toiminnalle ja jatko-operaatioille varmistaen elinkelpoisen tukialueen. Venäläisten aseistariisumisella oli myös tärkeä käytännöllinen vaikutus. Valkoiset saivat kaikkiaan 8 000 kivääriä, yli 30 konekivääriä ja lähes 40 tykkiä ampumatarvikkeineen sotasaaliiksi.
Tämä materiaali yhdessä Saksasta kuljetetun materiaalin kanssa muodosti talonpoikaisarmeijan aseistuksen rungon. Hallitukselle oli näin luotu edellytykset kapinan kukistamiselle tulevan kevään aikana.

Arvoisa juhlayleisö
Päätän puheeni lyhyeen pohdintaan vuoden 1918 tapahtumien nimestä. Eteläpohjalaisille kyse oli ensi sijassa vapaussodasta. Sellaiseen maakunnan vapaussoturit, joita tänään täällä vapautemme syntysijoilla muistelemme, kokivat sata vuotta sitten marssivansa. Toisaalta sota sai myöhemmissä vaiheissa myös kansalais- tai sisällissodan luonteen, kun vyöry etelään alkoi. Eteläpohjalaisilla ei ollut epäselvyyttä siitä, keitä tulisi rintamassa vastaan.

Vapaussota-sana kertoo meille myös sodan historiallisen merkityksen ja valtio-opillisen lopputuloksen: sodan seurauksena vieraan vallan joukot poistuivat maasta, mutta vasta pakotettuna. Samalla on hyvä muistaa, että vasta Tarton rauha vuonna 1920 päätti sotatilan Neuvosto-Venäjän kanssa.

Mikä tärkeintä, vapaussota varmisti itsenäisyyden lisäksi kansanvallan. Kyse on perusarvoista, joiden varaan satavuotiasta Suomea rakennetaan tänäkin päivänä ja tulevaisuudessa.

Kiitos!


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä