Puheet

03.10.2016 13:15

Puolustusministeri Niinistön puhe Turvallisuus Pohjolassa -seminaarissa 3.10.2016

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät kuulijat,

Turvallisuustilanne Pohjolassa on muuttunut suuntaan, jota kukaan ei osannut aavistaa vielä kymmenen vuotta sitten. Vanhaa kiinalaista kansanviisautta mukaillen: ”ennustaminen on vaikeaa, varsinkin tulevaisuuden ennustaminen”.

Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan päättymisen jälkeen varsin yleisesti ajateltiin sotilaallisen voiman käytön käytännössä päättyneen jos ei kokonaan niin vähintäänkin kehittyneiden valtioiden välillä.

Sotilaallista voimaa ei enää pidetty realistisena välineenä poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Monet Euroopan maat ryhtyivät supistamaan puolustusbudjettejaan, vähensivät puolustusmateriaalihankintojaan ja luopuivat yleisestä asevelvollisuudesta.

Asevoimia kehitettiin kansainvälisten kriisinhallintaoperaatioiden vaatimusten mukaisesti pienemmiksi, mutta hyvin varusteluihin ja nopeasti liikuteltaviksi ammattiarmeijoiksi. Natossakin painopiste siirtyi kollektiivisesta puolustuksesta kriisinhallintaan. Venäjän asevoimat oli kurimuksessa, jossa vähintäänkin osittain epäonnistuneet reformit seurasivat toisiaan. Asevoimille kuitenkin alettiin  määrätietoisesti lisätä resursseja huolimatta talouden taantumasta.

Kehitystä seurasi usean vuoden rauhallinen kausi kunnes liikehdintä alkoi Ukrainassa. Vallankumousta seurasi pienten vihreiden miesten, tai kohteliaiden ihmisten, kuten Venäjä heitä nimitti, interventio Krimin niemimaalla. Venäjä liitti valtaamansa Krimin osaksi Venäjää ja antoi tukensa Itä-Ukrainan separatisteille. Samalla Venäjä rikkoi toimillaan Krimillä ja Itä-Ukrainassa niitä keskeisiä periaatteita, jotka muodostavat Euroopan turvallisuusjärjestyksen perustan.
Ukrainassa alkoi sota, joka jatkuu edelleen, vaikka mediassa se onkin jäänyt jo koko lailla taka-alalle. Poissa mediasta, poissa mielestä.

Lännessä Venäjän toimintaa Ukrainassa ja yllättäen käynnistettyjä suuria sotilaallisia valmiusharjoituksia ei katsottu hyvällä. Krimin valtaaminen ja Venäjän osallisuus Itä-Ukrainan sotaan johtivat EU:n Venäjän vastaisiin pakotteisiin ja Venäjän asettamiin vastapakotteisiin.

NATO katkaisi sotilaallisen yhteistyön Venäjän kanssa ja lisäsi sotilaallista läsnäoloaan itäisissä jäsenmaissaan. Ilmassa alkoi olla uudesta kylmästä sodasta muistuttavia huuruja.

Venäjän ja lännen välejä on kiristänyt myös erilainen suhtautuminen Syyriassa jo kuudetta vuotta jatkuvaan sisällissotaan.

Niin Ukrainassa kuin Syyriassakin Venäjä on osoittanut, että sillä on sekä kykyä että halua käyttää sotilaallista voimaa tavoitteidensa ajamiseen. Keskittyneen valtarakenteen ansiosta Venäjä kykenee myös nopeaan päätöksentekoon, mikä tekee siitä vaikeasti ennakoitavan, suoraan sanoen arvaamattoman. Venäjän toimet ja nämä ominaisuudet ovat herättäneet runsaasti huolta, etenkin Baltian maissa.

Muuttuneen turvallisuustilanteen seurauksena monet Euroopan maat ja NATO organisaationa ovat alkaneetkin uudelleen kiinnittää huomiota oman alueensa sotilaalliseen puolustukseen. Aikaisemmin ”rauhan mereksikin” kutsuttu Itämeri on saanut aivan uutta sotilaspoliittista kiinnostusta osakseen.

Venäjän tahtotila suurvalta-asemansa palauttamiseen onkin ollut voimakas. Venäläisessä turvallisuuspoliittisessa keskustelussa vuosikausia esiintynyt hokema siitä, että ”Venäjä on saarrettu” on muuttunut sotilaallisen voiman näytöksiksi ja siihen liittyväksi informaatiovaikuttamiseksi.

Voimapolitiikka on tehnyt paluun Euroopan turvallisuuspoliittiselle agendalle.

Merkittävä osa Venäjän ulkopolitiikasta selittyy kansallisen edun ajamisella, jonka tavoitteena on suurvalta-asema.
Venäjän tavoitteet ja päämäärät, samoin kuin osin keinot eroavat kuitenkin toisistaan siinä, onko kyseessä globaali areena, entisen Neuvostoliiton alue tai Euroopan unioni.

Globaalilla tasolla Venäjän suurvalta-asema perustuu ensisijaisesti ydinaseisiin, jäsenyyteen YK:n turvallisuusneuvostossa ja Neuvostoliiton historialliseen perintöön. Venäjälle mukanaolo Syyrian sodassa on tärkeää myös sen vuoksi, että se voi osoittaa asevoimiensa kykyä toimia kansainvälisesti. Pariteetti Yhdysvaltain kanssa on tärkeä tavoite, jota Venäjän on kuitenkin lähes mahdotonta saavuttaa.

Entisen Neuvostoliiton alueella Venäjä pyrkii kiistämättömään ylivaltaan. Venäjä ei neuvottele alueen valtioiden kanssa asioista, jotka voisivat kääntyä sille epäedulliseen suuntaan.

Valta-asemaa tukevat niin Venäjän talous-, energia- kuin sotilaspolitiikkakin. Aseellisen voimankaan käyttö ei ole poissuljettua, jos Venäjä kokee itse määrittelemänsä legitiimit intressit uhatuiksi.

Euroopan unionin osalta tilanne lienee haastavin Venäjälle. EU ei uhkaa sitä sotilaallisesti, mutta sillä on taloudellista voimaa. Venäjän on vaikea hyväksyä tai edes ymmärtää EU:n sille asettamia pakotteita. Koska Venäjän ottaminen mukaan vähintään tasaveroisena valtiona Euroopan muiden suurten maiden joukkoon on paljolti riippuvainen yhteisten arvojen ja normien omaksumisesta on Venäjä ikään kuin pattitilanteessa.

Eurooppalaistyyppiseksi demokratiaksi ei Venäjä pyri tietoisesti kehittymään. Sen johdolle ja valtaosalle kansasta näyttää riittävän ohjattu demokratia.

Hyvät kuulijat,

Suomen puolustuksen peruslinja käy ilmi hallituksen viime kesäkuussa eduskunnalle antamasta ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta. Suomi on sotilasliittoon kuulumaton maa, joka vastaa itse omasta puolustuksestaan, mutta tekee laaja-alaista yhteistyötä eri toimijoiden kanssa.

Meille keskeisiä yhteistyökumppaneita ovat EU, NATO, muut Pohjoismaat sekä kahdenvälisesti Ruotsi ja Yhdysvallat. Pohjoismaisen yhteistyön merkitys on Suomelle ja Suomen turvallisuudelle keskeinen.

Selonteossa tehdyn analyysin mukaan:

”Sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois. Venäjän paluu voimapoliittiseen ajatteluun, sen sotilaallisen kyvyn kasvu ja sotilaallisen toiminnan aktivoituminen luovat epävakautta Suomen toimintaympäristöön.”

Lisäksi ”muuttuneelle toimintaympäristölle ovat ominaisia muutoksen nopeus ja ennustamattomuus. Vaikuttaminen voi alkaa nopeasti jo normaalioloissa. Ennakkovaroitusaika lyhenee. Turvallisuustilanteen kiristymisellä on välittömiä vaikutuksia Suomelle.”

Nämä lainaukset ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta ovat keskeisiä hallituksen johtopäätöksiä sille, miten toimintaympäristömme on kehittynyt.

Olennaisimpia kehityskulkuja ovat olleet muutoksen nopeus ja vaikea ennustettavuus. Viime vuosikymmenet lähialueidemme turvallisuusjärjestelmän perustana on ollut osapuolten välinen yhteistyö, joka on perustunut yhteisiin turvallisuuden periaatteisiin sekä aseriisuntasopimuksiin ja luottamusta lisääviin toimiin.

Venäjä on toimillaan ja tulkinnoillaan osin kyseenalaistanut turvallisuusjärjestyksen sisällön ja horjuttanut sitä monella eri tavalla viimeksi kuluneen vajaan kymmenen vuoden aikana. Keinot turvallisuusjärjestelmän vakauden palauttamiseksi nähdään lännessä ja Venäjällä varsin eri tavoin.

On syntynyt negatiivinen kierre, jonka vaikutuksesta jännite Itämeren alueella on kasvanut ja sotilaallinen toiminta lisääntynyt, minkä vuoksi sotilaallista voimankäyttöä tai sillä uhkaamista ei enää voida Itämeren alueella kokonaan sulkea pois.

Venäjän ja länsimaiden välisten suhteiden kriisi on joka tapauksessa kiistatta vaikuttanut Euroopan turvallisuustilanteeseen. Venäjä haluaa palauttaa vaikutusvaltansa entisen Neuvostoliiton alueisiin, vahvistaa Krimin liittämisen Venäjään, hillitä entisten neuvostovaltioiden integroitumista Euroopan unioniin ja estää Naton laajenemisen.

Kylmän sodan aikana näimme sotilaallisen jännityksen kulminoitumisen Keski-Euroopassa. Vaikka nykyisellä kriisillä on juurensa Ukrainan tapahtumissa, on se vaikuttanut myös Pohjois-Euroopan tilanteeseen.

Venäjä lisäsi sotilaallista aktiivisuuttaan Itämeren alueella jo ennen Ukrainan kriisin alkamista. Siihen ei pelkästään kuulunut aktiivisuuden lisääntymistä ilmassa ja merellä, vaan myös laajamittaisia ennalta ilmoittamattomia sotaharjoituksia. 

Venäjän toimet ovat laajentaneet harmaata aluetta sotilaallisen voimankäytön ja rauhantilan välillä. Kuten Ukrainan tapauksessa on nähty, keinovalikoima voi olla hyvinkin laaja. Se voi sisältää taistelujoukkojen ja tunnuksettomien taistelijoiden käyttöä, poliittista ja informaatiovaikuttamista, kyberoperaatioita ja energiapolitiikkaa.

Hyvät kuulijat,

Turvallisuusympäristön muutoksen seurauksena on merkittävässä osassa Euroopan maita ryhdytty tekemään korjausliikkeitä asevoimien uudistamiseksi - tai joissakin tapauksissa palauttamiseksi idealismia edeltäneeseen tilaan.

Myös Itämeren Nato-maat ovat ryhtyneet omiin toimiinsa. Baltian ilmatilaa valvoo enemmän lentokoneita, alueella on järjestetty sotaharjoituksia ja Yhdysvallat on lähettänyt joukkojaan Baltian maihin ja Puolaan. 

Viime heinäkuussa Varsovan huippukokouksessa Nato päätti ns. eteentyönne-tystä läsnäolosta sijoittamalla pataljoonat niin ikään Baltian maihin ja Puolaan.

Puolustusbudjetteja korotetaan, valmiutta parannetaan, harjoitusskenaarioita muokataan ja puolustusjärjestelmien rakenteita tarkistetaan. Onpa moni maa ryhtynyt myös palauttamaan aiemmin lakkauttamaansa asevelvollisuutta muodossa tai toisessa. Palaan siihen hieman myöhemmin.

Huolimatta laajasta puolustusvoimauudistuksesta ja hallituksen säästöohjelmista meillä Suomessa ei ole ollut tarvetta vastaaviin suuriin periaatteellisiin linjanmuutoksiin. Puolustusvoimien ensisijaisena tehtävänä on koko ajan säilynyt oman maan puolustaminen. Alueellinen puolustusjärjestelmämme on osoittautunut perustelluksi ratkaisuksi ja tulemme kehittämään sitä myös jatkossa.

Kriisinhallinta on nykyisten tehtävien tärkeysjärjestyksessä ollut vasta kolmannella sijalla, muille viranomaisille annettavan tuen jälkeen.

Nyt on myös uuden lainsäädännön myötä kansainvälisen avun saaminen ja vastaanottaminen kiilannut kriisinhallinnan edelle. 

Olemme myös pitäneet kiinni yleisestä asevelvollisuudesta ja koko maan puolustamisesta. Puolustusratkaisumme on osoittautunut aikaa kestäväksi.

Vaikka peruslinjaa ei ole tarvinnut muuttaa, olemme mekin joutuneet reagoimaan muuttuneeseen tilanteeseen.

Rajojemme läheisyydessä lisääntynyt sotilaallinen aktiviteetti ja ennakoitavuuden väheneminen edellyttävät meiltä aiempaa parempaa valmiutta. Sitä olemme mm. lainsäädännöllisin keinoin pyrkineet edistämään.

Erityisesti olemme pyrkineet saamaan puolustusvoimille joustavampia mahdollisuuksia toimia jo ennen kuin perinteisen sotilaallisen hyökkäyksen kaikki kriteerit ovat täyttyneet.

Harvemminpa sitä enää muutoinkaan sotia julistetaan alkaneeksi. Hyvä, jos rauhansopimuksia saadaan solmittua.  Maailma on muuttunut tässäkin suhteessa.

X X X

Palaan vielä yleiseen asevelvollisuuteen, yhteen puolustuksemme kivijaloista. Suomen Puolustusvoimat kouluttaa vuosittain yli 21 000 varusmiestä ja kertausharjoituksissa noin 18 000 reserviläistä. Lisäksi vapaaehtoisen maanpuolustuksen kautta koulutetaan vuosittain noin 28 000 reserviläistä.

Muualla maailmassa kehitys yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan asevelvollisuuteen tai jopa siirtyminen ammattiarmeijaan oli yleistä viime vuosikymmeninä.

Se oli paljolti seurausta kylmän sodan päättymisestä ja kuten edellä totesin, idealistisesta uskosta siihen, että ainakin kehittyneiden maiden välillä sodat on nyt käyty loppuun eikä asevoima ole käyttökelpoinen väline poliittisten tavoitteiden saavuttamiseen.

Viimeistään tapahtumat Krimillä ja Itä-Ukrainassa osoittivat, että maailma ei ollutkaan muuttunut siten kuten toivottiin. Niinpä erityisesti Pohjois-Euroopan maissa on ryhdytty tarkastelemaan uudelleen asevelvollisuuden merkitystä.

Ruotsissa valmistellaan parhaillaan selvitystä, jonka mukaan jonkinasteinen asevelvollisuus tulisi palauttaa maahan jo ensi vuonna, ja sen tulisi koskea yhtä lailla sekä miehiä että naisia. Vaikka asevelvollisuus ei korvaisikaan kokonaan nykyistä ammattiarmeijaa, on se askel merkittävään suuntaan. Isoa maata ei voi puolustaa pienellä ammattiarmeijalla, oli sillä miten nykyaikainen kalusto tahansa.

Norjassa otettiin käyttöön viime vuonna sukupuolineutraali asevelvollisuus, jossa kaikki kansalaiset ovat asevelvollisia. Asevelvollisuus säilyy Norjan puolustuksen peruspilarina sekä toisaalta rekrytointivälineenä maan puolustusvoimiin, vaikka kaikkien ei tarvitsekaan astua palvelukseen.

Myös Viron maanpuolustusjärjestelmä perustuu yleiseen asevelvollisuuteen. Sen koulutus muodostuu varusmies- ja reserviläiskoulutuksesta, ammattisotilaiden koulutuksesta sekä suojeluskunnan (Kaitseliit) järjestämästä koulutuksesta.
Liettua palautti asevelvollisuuden väliaikaisesti viime vuonna, mutta päätti jo viime maaliskuussa, että maa palauttaa asevelvollisuuden pysyvästi.

Saksassa asevelvollisuuden palauttaminen nousi keskustelun aiheeksi elokuun lopulla, kun Saksan hallitus käsitteli lakiesitystä siviilipuolustuksesta katastrofitilanteessa.

Esityksessä pohditaan mahdolliseen asevelvollisuuteen palaamista tilanteessa, jossa Saksa osallistuisi Nato-liittolaismaan alueelliseen puolustukseen. Asevelvollisuus on yhä Saksan perustuslakiin liitettynä, ja sen palauttamiseksi ei tarvittaisi kuin tavallinen lainmuutos.

Puola ja Latvia ovat vielä toistaiseksi päättäneet olla ottamatta asepalvelusta käyttöön, mutta niissäkin on käyty keskustelua asian liepeillä.

Hyvät kuulijat,

Lopuksi siirryn muutamalla sanalla pohtimaan EU:n puolustusyhteistyön tiivistymiskehitystä.

EU:n uudessa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa globaalistrategiassa Euroopan turvallisuus ja unionin vastuu sen ylläpitämisessä nostetaan tärkeälle sijalle. Puolustusyhteistyön syventäminen, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhteys, yhteiskuntien kriisinsietokyvyn tukeminen sekä yhteistyö kumppanien kanssa ovat keskeisiä teemoja.

Strategia peräänkuuluttaa myös syvempää puolustusyhteistyötä. Sen tiivistäminen vahvistaa unionin ja sen kansalaisten turvallisuutta sekä EU:n roolia uskottavana globaalina toimijana. Puolustusyhteistyö luo edellytyksiä myös jäsenmaiden kansallisen puolustuksen kehittämiselle.

Tulevan puolustusta koskevan asiakirjan on annettava kattavia ja ennakoivia linjauksia EU:n puolustusyhteistyöhön. Huomioon on otettava erityisesti keskinäinen avunanto, huoltovarmuus, hybridiuhat, kyber, sekä sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden yhteys. Lisäksi toimintaa kehitettäessä yhteistyö erityisesti Naton kanssa on olennaista.

Eräänä konkreettisena ja jo nyt eteenpäin menevänä toimena otan esiin EU:n puolustustutkimuksen. Vuodesta 2021 eteenpäin ennakoitu rahoitus voisi yltää jopa 200–500 miljoonaan euroon vuosittain. Näin komission rahoittama tutkimus laajentuisi ensimmäistä kertaa puolustuksen alalle, mistä toivottavasti saadaan hyötyä uusina sotilaallisina suorituskykyinä. Samalla puolustusteollisuuden tiivis mukanaolo vahvistaa Euroopan teollista ja teknologista perustaa sekä tukee kasvua ja kilpailukykyä.

Tärkeää on myös kehittää EU:n kykyä vastata hybridiuhkiin. Esimerkiksi Suomeen ollaan parhaillaan perustamassa monikansallista hybridiosaamiskeskusta, johon parhaillaan kartoitetaan kumppanimaita mukaan.

Tiivistetysti voisi todeta, että EU:sta on muodostettava vahvempi turvallisuuden tuottaja myös Euroopan sisällä ja samalla puolustusyhteistyö on saatava osaksi muita normaaleja EU:n politiikkatoimia.

Keskinäisen avunannon lauseke on erityisen tärkeä. Sen tulisi olla käytännössä turvallisuutta edesauttava joustava väline, jonka periaatteen on kuitenkin oltava kaikille selkeä. Se muodostaa merkittävän osan EU:n uskottavuutta turvallisuustoimijana parhaimmillaan ennaltaehkäistessään kriisejä ja vähintään parantamalla EU:n kykyä reagoida sitä kohtaaviin turvallisuusuhkiin.

X X X

Tiivistäen voisi johtopäätöksenä paradoksaalisesti todeta, että yhtäältä Euroopan turvallisuusympäristö on muuttunut, vaan onko toisaalta kuitenkaan?

Idealismi ei sittenkään kantanut pitkälle tilanteissa, joissa valtioiden kansalliseen etuun katsottavat intressit ovat koetuksella. Klassisen poliittisen realismin koulukunnan keskeisiä teoreemoja on, että valtiot pyrkivät maksimoimaan kansallisen etunsa ajamisen kaikin siihen käytettävissä olevin resurssein.

Euroopassa lähdettiin siitä sinisilmäisestä olettamasta, että kaikki valtiot haluavat pohjimmiltaan samaa: ne haluavat äärimmäistä demokratiaa, taloudellista hyvinvointia ja valtionvälisten rajojen poistamista samalla kun kansallistunteesta alkoi muodostua epäilyttävä aate. Lähi-itään ja Pohjois-Afrikkaan vietiin arabikevättä, tulokset ovat kaikkien nähtävissä.

Tosiasia on kuitenkin se, että eri valtiot näkevät kansallisen etunsa ajamisen hyvinkin erilaisista lähtökohdista. Niin keinot kuin päämäärätkin voivat olla erilaisia.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että myös perinteinen voimapolitiikka on tehnyt paluunsa välineenä poliittisten päämäärien saavuttamiseksi.

Suomen valinta on ollut vahva kansallinen puolustus ja sitä tukeva kansainvälinen yhteistyö. Näyttäisi siltä, että se on kestävä pohja myös tulevaisuuden turvallisuushaasteisiin vastattaessa.

Itämeren alueen turvallisuusympäristön muutokset kannustavat myös pohjoismaita lisäämään puolustusyhteistyötään. Niin kahdenvälinen kuin NORDEFCOn puitteissa tehtävä monikansallinen yhteistyö ovat olennaisen tärkeitä vakauden ylläpitämiseksi myös Pohjolassa.


Palaa otsikoihin



Poutapilvi web design - P4 - julkaisujärjestelmä