Puolustusministeri Kääriäisen puhe MTS-seminaarissa – Rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan, Kansallismuseon auditorio, Helsinki

Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja miehet Suomi hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi 50 vuotta sitten pitkään jatkuneen odotuksen jälkeen, kun suurvaltasuhteissa tapahtui väliaikainen liennytys.

YK oli aloittanut rauhanturvaamistoiminnan jo 1940-luvulla. Vuonna 1949 Lähi-idässä ja Kashmirissa käynnistyneissä sotilastarkkailijaoperaatioissa luotiin pohja YK:n yhdelle keskeiselle työtavalle - sotilastarkkailijatoiminnalle. YK:n toinen keskeinen rauhanturvatoiminnan muoto - sotajoukoin toteutettu - luotiin Suezin kriisin yhteydessä vuonna 1956, jolloin Suomi osallistui ensimmäiseen rauhanturvaoperaatioonsa. Ensi vuosi onkin suomalaisen rauhanturvatoiminnan juhlavuosi.

YK:n pääsihteerin Suomelle esittämään pyyntöön osallistua Suezin operaatioon vaikutti hänen suomalainen sotilasneuvonantajansa kenraalimajuri A.E. Martola. Myös Suomen puolueettomuudella oli vaikutus pyynnön esittämiseen. YK ei halunnut Suezille suurvaltoja, jolloin Pohjoismaiden kaltaiset valtiot olivat luonnollinen valinta. Kansallinen päätös osallistumisesta syntyi vaivattomasti kun oli varmistunut, ettei osallistumisemme vaikuttaisi kielteisesti idänsuhteisiimme. Suomen tie rauhanturvaamisen suurvallaksi oli alkanut.

Hyvät seminaarin osanottajat!

Ensimmäiset rauhanturvaajamme eivät voineet istuutua valmiiseen pöytään. Jokainen voi kuvitella, millaisin valmiuksin ja varustein valtiovalta kykeni varustamaan maailmalle lähettämät poikansa. Ei ollut kriisialueen fyysisiin olosuhteisiin mitoitettuja varusteita (mm. sarkapuku Siinain autiomaassa) ja materiaalia, kauttaaltaan kielitaitoista miehistöä, kattavia palvelussuhteen ehtoja tai yhteydenpitomahdollisuuksia kotimaahan - vain joitakin mainitakseni. Oma linjamme ja toimintatapamme muotoutui ajan myötä.

Viime vuosikymmenelle saakka osallistumisellemme oli tyypillistä joukkokokonaisuuksien lähettäminen operaatioihin. Tavallisimmin kyseessä oli pataljoona. Ensimmäinen joukkoyksikkö ja samalla myös tähän mennessä suurin yksittäinen rauhanturvajoukkomme, noin tuhannen miehen pataljoona, lähetettiin Kyprokselle vuonna 1964. Mainittakoon, että läsnäolomme siellä päättyi vasta viime kuussa, 41 vuoden jälkeen. Enimmillään olemme kyenneet lähettämään operaatioihin 1912 rauhanturvaajaa samanaikaisesti. Tämä tapahtui vuonna 1989, jolloin Suomella oli pataljoonat Libanonissa, Golanilla ja Namibiassa.

Kylmän sodan päätyttyä maailman kriisit muuttuivat selkeästi määriteltävien valtiollisten osapuolten välisistä valtioiden sisäisiksi. Tämä muutos vaikutti operaatioiden toteuttamiseen. Osapuolia ei ollut enää yhtä helppo määritellä, jolloin yksi perinteinen rauhanturvaamisen peruselementti, aselepo tai rauhansopimus, ei ollut enää aina heti saavutettavissa. Operaatioihin osallistuvien joukkojen riskit kasvoivat. Joukkojen voimankäyttösäännöksiä onkin jouduttu arvioimaan uudelleen, olkoonkin että kansallisen osallistumisemme lähtökohdat ovat säilyneet edelleen itsepuolustuksellisina.

Rauhanturvaamista ja kriisinhallintaa toteuttavien kansainvälisten toimijoiden määrä on lisääntynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Aluksi YK vastasi yksin kaikista operaatioista. Nyttemmin myös monet alueelliset järjestöt kuten Nato, Euroopan Unioni ja Afrikan Unioni ovat ottaneet vastuuta ja tukeneet näin YK:n tavoitteita. YK:lle annettava tuki näkyy myös Suomen EU-toiminnassa. Osallistumalla Euroopan Unionin kriisinhallintakyvyn kehittämiseen tuemme YK:n tavoitteita rauhan ja turvallisuuden edistämiseksi ja ylläpitämiseksi.

Arvoisa seminaariyleisö!

Kriisien luonteessa tapahtuneet muutokset edellyttävät Suomelta kriisinhallintakykyjen jatkuvaa kehittämistä. Viimeisten vuosien aikana operaatioihin lähettämämme joukot ovat olleet aikaisempia pienempiä ja niissä on ollut mukana erilliskykyjä omaavia kokonaisuuksia. Suomen ei tarvitse lähettää nykyisiin kriisinhallintaoperaatioihin suuria joukkokokonaisuuksia, koska niistä ei ole puutetta. Puutetta on sen sijaan kalliimmasta erikoisosaamisesta, jota Suomelta löytyy. Viime vuosikymmenellä se oli tyypillisesti pioneeriosaamista. Tällä hetkellä se taas on erityisesti johtamis- ja viestijärjestelmäosaamista, tiedonhallintaa, siviili-sotilasyhteistyötä sekä sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan koordinoinnin tehostamista.

Kriisien hallinnassa pysyvä lopputulos edellyttää yleensä poliittista ratkaisua. Sotilaallinen kriisinhallinta on väline, jonka käyttämisellä luodaan sille edellytyksiä. Se ei yksin riitä, vaan sen avulla voidaan saavuttaa sellainen vakaa turvallisuustilanne, jonka vallitessa on mahdollista käynnistää yhteiskunnan jälleenrakentaminen ja perusrakenteiden palauttaminen siviilikriisinhallinnan välinein. Sotilas- ja siviilikriisinhallinta eivät ole vastakkaisia, vaan toisiaan tukevia. Tämä on nykyaikaa.

Tämä siviili- ja sotilaselementtien keskinäinen riippuvuus on käynyt viime vuosina yhä selvemmäksi. Se on keskeisimpiä ohjaavia tekijöitä EU:n kriisinhallinnan kehittämisessä. Se sisältyy nykyisten ja tulevien EU:n puheenjohtajamaiden, myös Suomen, kriisinhallinta-agendoihin. Näiden kahden elementin synergia on nähtävissä EU:n toistaiseksi merkittävimmässä kriisinhallintaoperaatiossa Bosnia-Hertsegovinassa. Siellä toimivat EU:n erityisedustajan alaisuudessa sotilasoperaatio EUFOR-Althea, poliisioperaatio EUPM ja tarkkailijaoperaatio EUMM. Painopistettä ollaan siirtämässä siviilisektorille sitä mukaa kun turvallisuustilanne sen sallii.

Osallistumisemme sotilaalliseen kriisinhallintaan ja rauhanturvaoperaatioihin on mitä suurimmassa määrin myös kehitysapua. Ilman olojen vakiintumista ei siirtyminen yhteiskunnan rauhanomaiseen ja oikeudenmukaiseen rakentamiseen ole mahdollista. Väestöä terrorisoivien ryhmien saattaminen järjestykseen ei ole mahdollista ilman sotilaallista läsnäoloa - tämän ovat lukuisat kriisit eri puolilla maailmaa osoittaneet. Hyvä esimerkki tästä on viisitoista vuotta sitten toteutettu YK:n Namibian operaatio, jossa presidentti Martti Ahtisaarella oli keskeinen rooli.

Hyvät kuulijat!

Monissa meneillään olevissa kriisinhallintaoperaatioissa on nähty, että järjestöjen välillä esiintyy valtavasti päällekkäisyyttä ja tehottomuutta. Ongelma ei liity vain kansainvälisten järjestöjen keskinäiseen koordinaatioon vaan myös ja enenevässä määrin yksittäisten valtioiden toimintaan kriisialueilla. Monilla mailla on omat tavoitteensa, jolloin niiden saavuttamiseksi toimitaan nopeamman ja yksittäisen maan

näkökulmasta tarkasteltuna tehokkaamman kahdenvälisen väylän kautta. Tällöin kansainvälisten järjestöjen koordinaatio laajemman tuen ja avun saamiseksi kärsii. Alueellisten järjestöjen tulisikin kiinnittää asiaan suurempaa huomiota.

Operaatioihin osallistuminen on vuosi vuodelta kalliimpaa. Halvimmaksi tulee kriisien ennaltaehkäisy. Se ei kuitenkaan ole aina mahdollista. Mahdollisimman aikainen puuttuminen kriiseihin on enemmän kuin suotavaa. Vakiintunut kansainvälinen oikeusajattelu tekee ennakoivan toiminnan erittäin vaikeaksi ja poliittisesti arkaluontoiseksi asiaksi. EU:n rakenteilla olevat monikansalliset taisteluosastot ovat uusi tärkeä väline. Pyritäänhän niiden avulla vaikuttamaan kriiseihin jo niiden varhaisessa vaiheessa. YK:lta tällainen kyky on käytännössä puuttunut.

Nopeuteen ja liikkuvuuteen liittyvät vaatimukset ovat selvästi lisääntyneet kriisien yhteydessä. Liikkeelle täytyy päästä aikaisempaa nopeammin ja operaatioalueella pitää vastaavasti pystyä liikkumaan entistä ripeämmin laajoillakin alueilla. Useimmat kriisit kestävät edelleen vuosia ellei jopa vuosikymmeniä. Vaikka meillä on viime vuosina ollut tilanteita, joissa olemme osallistuneet hyvinkin lyhyen ajan johonkin operaatioon, on pääsääntönä ollut valmius vuosia kestävään panostukseen. Ikuisuusoperaatioihin ei pidä kuitenkaan ryhtyä. Nämä seikat on syytä pitää mielessä, kun kansallisesti pohdimme ja kehitämme osallistumistamme kansainvälisiin operaatioihin.

Yhä useammat vakavista kriiseistä puhkeavat Afrikassa. Suomen kokemukset laajemmasta sotilaallisesta kriisinhallinnasta Afrikassa rajoittuvat toistaiseksi Namibiaan sekä Eritreaan ja Etiopiaan. Nähtävissä olevassa tulevaisuudessakaan en pidä kovinkaan realistisena kansallisen osallistumisemme merkittävää lisäämistä Afrikassa. EU:n taisteluosastot ovat siksi tärkein välineemme Afrikan sotilaallisessa kriisinhallinnassa.

Hyvät seminaarilaiset!

Sotilaalliseen kriisinhallintaan sisältyy aina huomattavia riskejä. Sitä toteutetaan alueilla, joissa väkivalta ja jännitteet ovat läsnä eivätkä meidän täällä Suomessa luonnollisina pitämämme säännöt päde. Valtiovallan velvollisuus on minimoida riskit jo etukäteen. Joukot tulee varustaa ensiluokkaisella materiaalilla ja varusteilla, niiden tulee olla tehtäväänsä soveltuvia niin fyysisesti kuin henkisestikin, koulutuksen tulee olla riittävän monipuolisen ja kattavan. Myös kentällä toimintaedellytysten tulee olla kunnossa mm. voimankäyttöön liittyvän ohjeistuksen suhteen.

Puolen vuosisadan aikana Suomi on lähettänyt lähes 47.000 kansalaistaan rauhanturvaamistehtäviin. Palvelussuhteensa aikana on menehtynyt 45 rauhanturvaajaa. Useimmiten kyse on ollut joko liikenneonnettomuuksista tai sairauskohtauksista, mutta operatiivisissakin tilanteissa on rauhanturvaajiamme menehtynyt. Huolellisella varautumisella ja toiminnalla voidaan riskejä vähentää, mutta onnellakin on ollut merkitystä. Jokaisen lähtijän on syytä ymmärtää operaatioihin sisältyvät riskit. Olosuhteet kriisialueilla ovat yhä vaativammat ja selkiytymättömämmät. Vaara on alituisesti läsnä.

Suomalaisten rauhanturvaajien nauttima arvostus perustuu korkeaan ammattitaitoon, joka on rauhalliseen harkintaan ja sovittelutaitoon kytketty yhdistelmä osaamista ja luotettavuutta. Lähtökohtana on aina ollut eri osapuolten tasapuolinen ymmärtäminen. Suomalaiset yhdistävät siviili- ja sotilasosaamisen lisäarvoa tuottavalla tavalla. Konkreettisena osoituksena arvostuksesta tekemällemme työlle ovat Suomelle ja korkea-arvoisille upseereillemme myönnetty laaja johtovastuu YK- ja NATO-johtoisissa operaatioissa. Sinivalkoinen rauhanturvaamistyömme onkin olennainen osa suomalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva puolustusratkaisumme tuottaa sotilaallisesti korkeatasoisen reservin. Tämä on myös sotilaallisen kriisinhallintatoimintamme lähtökohta ja selkänoja. Kriisinhallintatehtäviin hakeutuneet reserviläisemme ovat osaavia ammattilaisia myös siviilissä. Tässäkin suhteessa siviili- ja sotilasosaamisen yhdistäminen tuottaa kriisinhallintaan kansainvälisen vertailun erinomaisesti kestävän suomalaisen sotilaan. Tämän olen saanut havaita vieraillessani operaatioissa ja keskustellessani kollegoitteni kanssa. Konseptimme on toimiva, ja siinä suomalaisella reserviläisellä on keskeinen asema ja vastuu.

Hyvät naiset ja herrat!

Suomen puolustushallinnon ydintehtävä on myös tulevaisuudessa maamme sotilaallisen puolustuksen ylläpitäminen. Osallistumisemme rauhanturvatoimintaan ja sotilaalliseen kriisinhallintaan tukee kansallista puolustusta kahdella tavalla. Se mahdollistaa puuttumisen kriiseihin ja konflikteihin tavalla, joka estää niiden heijastumisen koko kansainväliseen järjestelmään. Toisekseen osallistuminen kansainvälisiin operaatioihin antaa suomalaisille sotilaille ja reserviläisille sellaista kokemusta, jota hyödynnetään kansallisen puolustuksen kehittämiseen ja vahvistamiseen.

Rauhanturva- ja kriisinhallintatoiminnalla on suomalaisten laaja hyväksyntä. Tähän on useampi syy. Suomalaisten rauhallinen ja mutkaton tapa suhtautua paikalliseen väestöön on antanut useita onnistumisia rauhanturvaamisen vaikealla saralla. Missä on menestystä, siellä on hyväksyntää. Olennaista on myös se, että operaatioihin osallistumista koskeva päätöksenteko on Suomessa avoin ja demokraattinen. Päätösvalta on Tasavallan Presidentillä, hallituksen esityksestä ja eduskunnan tuella. Hyväksyntään vaikuttaa se, että valtaosa suomalaisista rauhanturvaajista on reserviläisiä, joiden kautta toiminta on tullut tutuksi kaikelle kansalle.

Suomalaisen rauhanturvaamisen historia on menestystarina. Siinä menestyminen on vahvistanut sekä puolustuksemme uskottavuutta että kansainvälistä arvovaltaamme. Kansainväliseen kriisinhallintatyöhön osallistuminen edellyttää sopeutumista kriisinhallinnan olosuhteisiin. Meneillään olevaan kehittämistyöhön osallistuminen, viimeksi EU:n puitteissa, pohjustaa tämän menestystarinan jatkumista myös tulevaisuudessa. Kysymys on jatkumosta. Kriisinhallinnan täytyy kehittyä ajassa.

Toivotan kaikille tähän MTS:n "Rauhanturvaamisesta kriisinhallintaan" seminaariin osallistuville antoisia esitelmiä ja keskusteluja tämän kansallisesti ja kansainvälisesti tärkeän aiheen parissa täällä historiallista jatkuvuutta korostavissa Kansallismuseon arvokkaissa tiloissa.

Palaa otsikoihin