Puheet
Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe Vuoden 1918 sodan nimet -seminaarissa
Hyvät naiset ja herrat
Sata vuotta sitten Suomessa käytiin sotaa, jonka nimestä edelleen on erilaisia mielipiteitä. Nuijasota on nuijasota, Suomen sota on Suomen sota, talvisota on talvisota siinä missä jatkosota on jatkosota vaan mikä on osuvin nimitys vuonna 1918 käydylle sodalle – siinä tämän seminaarin teema.
Kiistatonta on, että vuonna –18 punakaartilaiset yrittivät kaapata vallan maailman kansanvaltaisimmalta eduskunnalta ja sen asettamalta hallitukselta. Siihen heitä yllyttivät Venäjällä vallan Leninin johdolla kaapanneet bolševikit. Lenin lupasi aseita, lupasipa Lenin kaikenlaista muutakin tukea Suomen punakaarteille. Onnistuessaan olisi tapahtunut vallankumous, kuten edellisenä vuonna –17 tapahtui, kahteenkin otteeseen, mutta koska yritys Suomessa epäonnistui, siitä tuli kapina, joka oli kansan suussa varsin arkinen ja yleinen nimitys pitkään. ”Se tapahtui kapinan aikaan”, saatettiin aivan yleisesti sanoa. Punaiset kutsuivat itseään kapinallisiksi ja myös valkoiset nimittivät heitä kapinallisiksi. Kapina-nimitys, neutraalisuudestaan huolimatta, on viime sotien jälkeen jäänyt vähälle käytölle. Se on historiallisen todellisuuden kannalta vahinko.
Aikoinaan äärivasemmistolaisissa piireissä puhuttiin oikeaoppisesti luokkasodasta, omistavien ja omistamattomien luokkien välisestä kamppailusta. Sillä haluttiin selittää, että vuoden –18 sota johtui yhteiskunnallisesta sorrosta ja oli siksi oikeutettu.
Itse sodan aikana luokkasota-nimitystä käytettiin vähän. Neuvostoliiton romahdettua sanaa kuulee yhä harvemmin, ja luokkasota onkin poistumassa sodan nimien – voiko sanoa lainausmerkeissä ”taistelukentältä” – selvän tappion kärsineenä. Samoin on käynyt väinölinnamaiselle vedätykselle, nimittäin torpparisodalle, mutta ei siitä sen enempää kuin että molemmilla puolilla taisteli torppareita jokseenkin yhtä paljon.
No sitten on tämä kansalaissota. Ei ole kiistelty siitä, etteivätkö saman valtion kansalaiset käyneet sotaa toisiaan vastaan. Tässä mielessä kyseessä oli kansalaissota. Nimitys yleistyi toisen maailmansodan jälkeen ja oli yleisimmillään 1970–1980-luvuilla. Joskus puhutaan runollisesti veljessodasta, mikä on totta sekin, eräissä harvinaisimmissa tapauksissa jopa sanamukaisesti.
Kansalaissota-nimitys on kuitenkin yleisempi. Se syyllistää molempia osapuolia yhtä paljon. Sota oli hävinneelle osapuolelle selkeä trauma, sielullinen vamma. Kansalaissota-nimityksen käyttö sopi vasemmistolaisittain ajatteleville, sillä se peitti historiallisen tosiasian: punaisen nousun demokratiaa vastaa. Kapina-sanahan pitää sisällään valtiolliseen rikokseen ryhtymisen.
Kansalaissota-termi luo mielikuvan, että kyseessä oli suomalaisten keskinäinen välienselvittely ilman muita tavoitteita. Näin venäläisten tai miksei myös saksalaistenkin osuutta voitiin tarkoituksenmukaisesti vähätellä. Sota ei kuitenkaan ollut pelkkää kansalaissotaa. Suomen senaatin eli maan laillisen hallituksen päämääriin ei todellakaan kuulunut sellaisen aloittaminen.
Kansalaissodalle rinnakkainen sisällissota-nimitys on ajateltu sikäli ehkä kelvollisemmaksi, että sisällissodassa ovat vastakkain saman maan kansalaiset ja yleensähän siihen on sekaantunut myös vieraita valtioita, mainittakoon vaikka Espanjan sisällissota. Sisällissodan kurssi on ollut viime vuosina vahvassa nousussa kansalaissodan kustannuksella.
Mahdollisesti sisällissota nimityksenä ymmärretään kansalaissotaa neutraalimmaksi, vähemmän ideologista latausta sisältäväksi, elämmehän poliittisen korrektiuden ja ”mielensäpahoittamisen” aikaa. Pohjimmiltaan sisällis- ja kansalaissota ovat kuitenkin aivan samaa juurta sanoina. Molempien käyttämisessä on kuitenkin se ongelma, että ne mitätöivät sodan historiallisen merkityksen.
Vapaussota-nimitys oli käytössä laillisen hallituksen puolella alusta alkaen, ja siihenhän juuri valkoisen ydinjoukon muodostaneet aktivistit ja jääkärit olivat vuosia valmistautuneet. Kansalais- tai sisällissotaa he eivät halunneet, vaan venäläiset pois maasta. Sota alkoi tammisunnuntaina 1918 venäläisten aseistariisunnalla ja vasta sodan päätyttyä maa oli vapaa vieraista, kutsumattomista sotavoimista.
Vapaussodasta tuli pian sodan jälkeen virallisen Suomen virallinen nimitys aina lakitekstejä ja muistomitaleita myöten. Puolustusvoimissa nimitys on säilynyt käytössä näihin päiviin saakka, jos kohta haparointiakin esiintyy. Se on historiatonta, sillä se oli vapaussota, joka synnytti Suomen armeijan.
Vapaussotaa puoltaa sekin, että Suomi solmi Tarton rauhansopimuksen Neuvosto-Venäjän kanssa vuonna 1920. Vallankumouksen, luokka-, veljes-, kansalais- saati sisällissodan rauhaa ei siis Tartossa solmittu. Tammisunnuntaina alkanut vapaussota sai siten sinettinsä Tarton rauhassa ja itsenäisen Suomen rajat Tartossa vahvistuksensa.
Itsenäisyydelle valkoisten voitto oli välttämätön. Vapaussota oli näin ollen myös itsenäisyyssota, koska sillä varmistettiin Suomen valtiollinen itsenäisyys ja kansanvaltainen valtiomuoto. Itsenäisyyssota on kuitenkin tekemällä tehty nimitys, eikä sitä paljoa käytössä näekään.
Toisaalta on syytä muistaa sekin, että vapaussoturit eivät nousseet taisteluun yksinomaan venäläisiä vastaan, vaan heillä oli myös tarkoitus tukahduttaa maassa Venäjän vallankumouksen seurauksena rehottanut anarkia ja rauhoittaa maa sekä palauttaa laillinen järjestys. Vapaussodan rinnalla kulki siis sisäisen taistelun juonne, mutta vapaussotaa valkoiset vapaussoturit joka tapauksessa kokivat käyvänsä. – Eikä vapaussota tuntematon termi vakaumuksensa puolesta taistelleille punaisillekaan ollut.
Hyvät kuulijat
Sota vuonna –18 oli ennen kokematon kansallinen onnettomuus. Materiaaliset vahingot koettelivat kansakunnan kestokykyä: palaneet talot, ryöstetyt omaisuudet. Suurinta huomiota sai kuitenkin terrori, tuhannet surmansa saaneet miehet, naiset ja lapset. Punakaartilaiset murhasivat joukoittain sotavankeja ja siviilejä.
Valkoinen reaktio punaiseen terroriin oli ankara, kohtuutonkin (ainakin tästä päivästä katsottuna) mutta on muistettava, että kyseessä oli pitkälti nimenomaan reaktio: ilman anarkiaa ja punakapinaa ei olisi ollut punaista terroria eikä ilman punaista terroria olisi ollut valkoista kostoa. Kun kapinaan oli lähdetty, oli sisällissota väistämätön. Aikalaislogiikan mukaisesti sodan aloittajaa pidettiin itse vastuullisena niistä seurauksista, jotka se tappion koittaessa joutui kärsimään.
Tätä historian lainalaisuutta – syytä ja seurausta – olisi suomalaisen median useamminkin pysähdyttävä miettimään, eikä alituiseen vain hekumoida valkoisella terrorilla tapahtumasarjan taustoista kertomatta. Omasta mielestäni punakapinan aloittaminen oli suurin Suomessa viime vuosisadalla tehty virhe, se oli suoraan sanoen poliittinen järjettömyys, josta vastuu on silloisen sosialidemokraattisen puolueen johdolla.
SDP:n johdolla on ankara vastuu kapinaan ryhtymisestä eikä sitä pese pois kapinallisten myöhemmät kärsimykset. Kapina kansanvaltaa vastaan johti tuhansien suomalaisten kuolemaan, mittaamattomiin inhimillisiin kärsimyksiin ja suuriin taloudellisiin vahinkoihin.
Ja jos spekulointi sallitaan, niin onnistuessaan punakapina olisi johtanut Suomen ajautumiseen yhdeksi neuvostotasavallaksi Itä-Karjalan, Ukrainan, Georgian ja monen muun tavoin. Olisimme saaneet kärsiä Leninin ja Stalinin hirmutöistä. Ei olisi ollut mitään talvi- ja jatkosotaa, sillä itsenäistä Suomea ei olisi ollut, mitä puolustaa.
Kuten edellä on käynyt ilmi, keväällä –18 Suomessa käytiin vapaussotaa, josta tuli myös sisällis-, kansalais- tai veljessota. Vapaussota on valtio-opillisesti osuvin termi, joten jos olisi valittava vain yksi nimi, olisi valinta helppo.
Vapaussota varmisti itsenäisyyden lisäksi kansanvallan. Kyse on perusarvoista, joiden varaan Suomea rakennetaan tänäkin päivänä. Vapaussota kertoo meille parhaiten tapahtumasarjan historiallisen merkityksen. Käyttäkäämme siis rohkeasti sitä, mutta toki muitakin saa vapaassa maassa käyttää – kunhan ymmärtää historian moninaisuuden.
Niin se kai on, kuten suomalaisen historiantutkimuksen Grand Old Man, edesmennyt akateemikko Eino Jutikkala minulle kerran totesi – taisi olla 2000-luvun alussa eräässä historiaseminaarissa – että ei vaan ”rakkaalla lapsella”, kuten Jutikkala sanoi, vaan myös ”pahalla pojalla” on monta nimeä.
Jutikkalan tavoin olen vapaussota-sanan puolestapuhuja, ja toivon termin rohkeampaa käyttöä, sillä mielestäni meillä suomalaisilla ei ole syytä häpeillä omaa historiaamme, sen suurta kuvaa: taistelua vapauden, itsenäisyyden ja kansanvallan puolesta.
Ymmärrän toki, että nykyilmapiiri vaatii kohtuullista siviilirohkeutta puhua vapaussodasta. Helpompaa on mennä virran mukana ja puhua sisällissodasta, joka on muka neutraalein nimitys. Mutta väitä, että ajan oloon vapaussota-nimitys valtaa alaa. Lopulta vapaussota voittaa. Väitän myös, että hamassa tulevaisuudessa vapaus-, talvi- ja jatkosodat nähdään yhä enemmän ja enemmän jatkumona, Suomen vapaustaisteluna. Muistettakoon vain ylipäällikkö Mannerheimin sanat talvisodan ensimmäisessä päiväkäskyssä: ”Tämä sota ei ole mitään muuta kuin Vapaussotamme jatkoa ja loppunäytös. Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”
Tällä alustuksella toivotan teille antoisaa seminaaria!