Puolustusministeri Jan-Erik Enestamin lounaspuhe Meriliiton lounaalla 21.11.2001.

Lounaspuhe Meriliiton lounaalla Silja Serenade, ravintola Maxim 21.11.2001 klo 1130 puolustusministeri Jan-Erik Enestam: Arvoisa Meriliiton puheenjohtaja, hyvät naiset ja herrat, Saaristolaisena ja saaristoasioita aktiivisesti hoitavana ihmisenä olen luonnollisesti otettu saadessani osallistua lounaalle kanssanne.

Liittonne sihteeri on pyytänyt minua alustamaan saaristoaiheesta. Puolustuspolitiikan kehitys on kuitenkin tänä päivänä niin nopeaa ja erittäin mielenkiintoista, etten malta olla käyttämättä tätä mainiota tilaisuutta hyväkseni esittää tässä arvovaltaisessa joukossa näkemyksiäni suomalaisen puolustuspolitiikan kehitysnäkymistä.

Kylmän sodan vaikeina alkuvuosina perustettu Nato on koko olemassaolonsa ajan osoittanut kykyä sopeutua rakenteellisesti, poliittisesti ja sotilaallisesti huomattaviin muutoksiin toimintaympäristössään. Liittokunnan luonteen muutoksen syvyyttä kuvaa hyvin se, että strategisessa suunnittelussa huomio on siirtynyt Pohjois-Atlantin liiton sopimuksen viidennestä artiklasta ja yhteisestä puolustuksesta yhä enemmän konfliktinestoon ja kriisinhallintaan. Vuoden 1991 Naton strategisessa konseptissa puhuttiin vielä "strategisen tasapainon säilyttämisestä Euroopassa", eli sotilaallisen vastapainon ylläpitämisestä Venäjän suhteen. Vuonna 1999 julkaistussa uudessa strategisessa konseptissa lähtökohtana on turvallisuuden ja vakauden lisääminen laajemmalla euroatlanttisella alueella kumppanuuspolitiikan ja kriisinhallintayhteistyön avulla. Naton käytännön toiminnan painopiste on nykyään Balkanin kriisinhallintaoperaatioissa ja terrorismin vastaisessa taistelussa. Naton komento- ja johtamisrakenteita on kevennetty, joukkojen määrää on supistettu ja Yhdysvaltain sotilaallista läsnäoloa Euroopassa, taktiset ydinaseet mukaan lukien, on radikaalisti vähennetty.

Naton ja kumppanuusmaiden välinen yhteistyö katsotaan alkaneeksi vuonna 1990 Lontoon huippukokouksessa, missä liittokunta tarjosi "ystävyyden kädenojennuksen" kylmän sodan aikaisille vastustajilleen. Ensi vaiheessa tavoitteena oli Keski- ja Itä-Euroopan maiden avustaminen näiden poliittisessa, taloudellisessa ja sotilaallisessa siirtymäprosessissa.

Tammikuussa 1994 perustettu rauhankumppanuusohjelma PfP, johon Suomi liittyi toukokuussa 1994, sekä siihen kuuluva seuranta- ja arviointiprosessi PARP ovat osoittautuneet tehokkaiksi välineiksi kriisinhallintaan tarvittavien voimavarojen tuottamisessa ja puolustussuunnittelun avoimuuden sekä asevoimien demokraattisen valvonnan edistämisessä.

Tiivis kumppanuustoiminta Naton kanssa kuuluu myös Suomen puolustushallinnon kansainvälisen toiminnan painopistealueisiin. Rauhankumppanuusohjelman avulla kehitämme valmiuksiamme osallistua kansainväliseen kriisinhallintaan sekä hankimme arvokasta tietotaitoa ja kokemusta kansallisen puolustuksemme tarpeisiin. Balkanilla Naton SFOR- ja KFOR-operaatioissa toimivat reserviläispataljoonamme ovat parhaiten koulutettuja ja kokeneimpia joukkojamme mihin tahansa kotimaan tehtävään.

Hyvät kuulijat,

Nato on turvallisuusyhteisö, jonka keskeinen koossapitävä voima on yhteiseksi koettu arvopohja. Tämän yhteisön ylläpitäminen ja uusien jäsenten ottaminen on Naton elinvoimaisuuden kannalta olennainen prosessi. Nato jatkaa avointen ovien politiikkaa tarkoituksenaan ennen kaikkea edistää toisen maailmansodan jälkeen aloitettua työtä yhtenäisen ja vapaan Euroopan luomiseksi. On virheellistä rinnastaa tämä prosessi vanhan etupiiriajattelun henkiin herättämiseksi, sillä paine laajentumiseen tulee Naton ulkopuolelta.

Nato on osoittanut huomioivansa jäsenmaidensa turvallisuuspoliittisen tilanteen ja maantieteellisen ympäristön ja sopinut tarvittaessa erityisjärjestelyistä. Naton ja Venäjän välisiä suhteita koskevassa vuonna 1997 allekirjoitetussa perusasiakirjassa Nato sitoutui olemaan sijoittamatta ydinaseita uusiin jäsenmaihin sekä kunnioittamaan Euroopan tavanomaisia aseita koskevassa TAE-sopimuksessa uusille jäsenmaille asetettuja erityisiä rajoitteita. Joustavuutta ja jäsenmaiden erityistarpeiden huomioimista Nato on osoittanut myös Norjan ja Tanskan esittämien ydinaseisiin liittyvien varaumien yhteydessä.

Eräs yleinen Natoa koskeva väärinkäsitys on väittämä, jonka mukaan Naton jäsenyys merkitsisi luopumista kansallisesta turvallisuus- ja puolustuspoliittisesta päätöksenteosta. On hyvä pitää mielessä, että toimintatavoiltaan Nato on perinteinen kansainvälinen organisaatio, jossa päätökset tehdään konsensus-periaatteella ja jonka jäsenet säilyttävät oman suvereniteettinsa. Esimerkiksi sen jälkeen, kun Natossa tehtiin päätös viidennen artiklan mukaisen yhteistoiminnan käynnistämisestä terrorismin torjumiseksi, on korostetusti tuotu esiin jokaisen valtion osallistumista vastaiskuihin omien kykyjensä ja halunsa mukaan. On olemassa useita eri osallistumisen muotoja, joista jokainen voi valita itselleen sopivan - tärkeintä on, että kaikki jäsenmaat muodostavat poliittisesti yhtenäisen rintaman.

Arvoisat kuulijat,

Ensi vuoden marraskuussa järjestettävässä Naton Prahan-huippukokouksessa on odotettavissa kutsuja uusille jäsenille. Hakijamaiden edellytyksiä liittyä Natoon punnitaan tarkastelemalla niiden etenemistä jäsenyyteen valmentavassa ohjelmassa. Lopullinen päätös uusista jäsenistä tehdään kuitenkin ensisijaisesti poliittisin perustein ja Yhdysvaltain mielipiteellä on siinä ratkaiseva painoarvo.

Uusien jäsenten ottaminen tulee olemaan Naton historiassa jo viides kerta. Sen jälkeen, kun kolmetoista perustajavaltiota solmivat Pohjois-Atlantin sopimuksen huhtikuussa 1949, on Natoon liittynyt uusia jäseniä neljässä eri vaiheessa. Kreikka ja Turkki liittyivät Natoon vuonna 1952, Saksan liittotasavalta 1955, Espanja 1982 ja Puola, Tšekin tasavalta sekä Unkari 1999.

Yhdeksän uuden ehdokasmaan joukossa ovat myös Itämeren rantavaltiot Latvia, Liettua ja Viro, joiden hyväksyminen Naton jäsenehdokkaiksi kohtasi aluksi lujaa vastarintaa Venäjän taholta. Venäjän presidentin Vladimir Putinin viime aikaisissa lausunnoissa on tullut kuitenkin selkeästi esiin Venäjän kannan muutos sovinnollisempaan suuntaan. Presidentti Putinin kannanotoissa on havaittavissa pyrkimys jättää taakse kylmän sodan ajoilta periytynyt ulko- ja turvallisuuspoliittinen ajattelu, jossa Natoa pidettiin Yhdysvaltain johtamana vihamielisenä liittoumana. Venäjä lähestyy nyt Natoa uudelta pohjalta, vallitsevat realiteetit huomioon ottaen: Yhä tiivistyvä turvallisuuspoliittinen yhteistyö euroatlanttisen yhteisön puitteissa on myös Venäjän etujen mukaista.

Presidentti Putinin lausunnot ilmentävät meneillään olevaa kansainvälisten suhteiden rakennemuutosta, joka tulee olemaan merkittävä myös Suomen aseman kannalta. Taistelu terrorismin muodostamaa maailmanlaajuista uhkaa vastaan on uudella tavalla saattanut yhteen Naton, Venäjän ja Euroopan Unionin.

EU:n ilmaisema voimakas tuki Naton terrorisminvastaisille toimenpiteille on selkeä osoitus siitä, kuinka lähelle toisiaan EU ja Nato ovat tulleet. Naton vahva sisäinen solidaarisuus heijastuu EU:ssa, sillä EU:n viidestätoista jäsenmaasta yksitoista kuuluu myös Natoon. Jatkossa näiden organisaatioiden jäsenistöt tulevat olemaan entistäkin enemmän yhtenevät, sillä kolme EU:n nykyisistä jäsenkandidaateista kuuluu jo Natoon ja lähes kaikki muut ehdokkaat ovat hakeneet myös Naton jäsenyyttä. Onpa Itävallassakin varsin korkealta taholta väläytetty mahdollisuutta hakea jäsenyyttä ja varsin nopealla aikataululla.

EU:n ja Naton välinen tiivis ja toimiva yhteys on elinehto myös EU:n omalle kehitteillä olevalle sotilaalliselle kriisinhallintakyvylle, joka nojaa hyvin pitkälle Naton suunnittelukapasiteettiin ja sen jäsenmaiden voimavaroihin. Suomen kuten muidenkin eurooppalaisten valtioiden turvallisuuden kannalta on lisäksi elintärkeää säilyttää Naton ylläpitämä turvallisuuslinkki Euroopan ja Yhdysvaltain välillä.

Hyvät kuulijat,

Kansainvälisten kriisien vaikutukset voivat aikaisempaa helpommin ulottua myös Suomeen. Monen keskeisen ja muun kansainvälisen yhteistyön mahdollisuudet ovat tästä johtuen nousseet keskeiseen asemaan Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa. Osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan Euroopassa ja sen lähialueella tuo lisäarvoa Suomen turvallisuudelle. Samalla Suomi on mukana rakentamassa eurooppalaiseen yhteistyöhön perustuvaa turvallisuutta.

Euroopan Unionin yhteinen puolustuspolitiikka on Suomen ensisijainen kanava kansainväliseen sotilaalliseen yhteistyöhön. Suomen aktiivinen ja rakentava toiminta EU:ssa on yleisen käsityksen mukaan vahvistanut turvallisuuspoliittista asemaamme ja lisännyt vaikutusmahdollisuuksiamme kansainvälisessä politiikassa. Rakentamalla vahvaa ja tiivistä unionia Suomi on kompensoinut syrjäisestä sijainnistaan koituvia haittoja. Eristetyssä asemassa olevan maan on varmistettava itselleen mahdollisimman tehokkaat keinot vaikuttaa omaan turvallisuuteensa.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittista toimintalinjaa on arvioitu vuosina 1997 ja 2001 julkaistuissa Valtioneuvoston selonteoissa. Vuoden 2004 selontekoa valmisteltaessa meidän tulee, kuten aikaisempien selontekojen yhteydessä, esittää itsellemme perustavaa laatua oleva kysymys: Vastaako Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linja kokonaisuutena sitä hyväksi kokemaamme aktiivisen EU-maan toimintamallia, jonka avulla pyrimme olemaan mukana keskeisillä yhteistyöfoorumeilla, kantamaan vastuuta maanosamme vakaudesta ja turvallisuudesta sekä vaikuttamaan omalla panoksellamme Euroopan ytimessä tehtäviin päätöksiin? Minun mielestäni vastauksen löytäminen on helppoa. Mielestäni Suomen on oltava mukana niillä foorumeilla, joissa meitä koskevia päätöksiä tehdään. Toivon, että esittämäni kysymys ja sen vastausten pohdinta toimisi virikkeellisenä alustuksena keskustelullenne.

Palaa otsikoihin