6.2.2002 puolustusministeri Jan-Erik Enestamin esitelmä Suomi-instituutin seminaarissa Tukholmassa otsikolla "Suomi, Nato ja tulevaisuus"

Herra Puheenjohtaja, Parahin Veli Björn, Hyvät naiset ja herrat! Haluaisin aloittaa kiittämällä tämän seminaarin järjestäjiä mahdollisuudestani olla mukana.

Olen itse useissa eri yhteyksissä korostanut, kuinka tärkeää on, että myös puolustus- ja turvallisuuspoliittisista kysymyksistä keskustellaan julkisuudessa. Siksi osallistun luonnollisesti erittäin mielelläni tähän tilaisuuteen. Erityisen tärkeää keskustelu on silloin, kun henkilön omien arvioiden perusteet ovat jatkuvan muutoksen tilassa. Minä tuskin syyllistyn liioitteluun, kun väitän tilanteen olevan tällaisen juuri nyt.

Suhteellisen pitkän ja stabiilin, jollei peräti staattisen vaiheen jälkeen ovat kylmän sodan päivien aikaiset olosuhteet ympäristössämme muuttuneet yhtäkkiä viimeisten kymmenen vuoden aikana. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että tämä muutos olisi nyt pysähtymässä.

Tutkittaessa Suomen turvallisuuspolitiikan muotoutumista sekä sen tulevia näkymiä ja vaihtoehtoja tulee meidän olla tietoisia siitä, mitä viimeisten vuosien aikana on tapahtunut. Tarkoitukseni ei ole pitää mitään luentoa Suomen maailmansodan jälkeisestä historiasta, mutta muutama huomio on kuitenkin paikallaan.

On usein sanottu, että Suomi valitsi tiensä EU-jäsenyyttä koskeneessa kansanäänestyksessä vuonna 1994. Tällaisen väitteen voi syystä sanoa aliarvioivan sekä johtavia suomalaisia poliitikkoja että koko Suomen kansaa.

Suomi on koko sotien jälkeisen ajan pyrkinyt johdonmukaisesti luomaan yhä tiiviimmät taloudelliset, kulttuurilliset ja poliittiset siteet Länsi-Eurooppaan, siinä määrin kuin suhteemme Neuvostoliittoon tekivät sen mahdolliseksi. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisella joskaan ei aina yhtä näkyvällä langalla on siis historia, joka alkoi jo ennen vuotta 1994.

1950-luvulla kehitys käynnistyi varovasti siten, että Suomi alkoi lähentyä muita Pohjoismaita. Ruotsi ja muut Pohjoismaat muodostivat tuolloin sen Länsi-Euroopan, jonka osaksi halusimme tulla. Sotilaallisesti liittoutumattomana maana Ruotsi oli erityisen tärkeä ja ongelmattomampi yhteistyökumppani kuin Norja ja Tanska Keski-Euroopan Nato-maista puhumattakaan. Kehitys johti asteittain siihen, että Suomi liittyi Pohjoismaiden Neuvostoon, jossa turvallisuuspoliittisia kysymyksiä tosin ryhdyttiin käsittelemään vasta 1990-luvulla.

1960-luvulla oli vuoro turvata kauppapoliittisia etuja. Suomi solmi tällöin EFTA:n kanssa erillisen FINEFTA-sopimuksen, joka takasi tuotteillemme läntisillä markkinoilla saman kohtelun kuin joista kilpailijamme, erityisesti Ruotsi, nauttivat. Varsinaisen EFTA-jäsenyyden ei katsottu olevan vielä mahdollisuuksien rajoissa.

1970-luvulla olimme kypsiä vapaakauppasopimukseen EEC:n kanssa, ratkaisu jolla sittemmin oli suuri merkitys suhteellisen nopealle kehittymisellemme maatalousyhteiskunnasta teollisuusyhteiskunnan kautta nykypäivän tietoyhteiskunnaksi. Lisäksi Suomi vaikutti tuona aikana aktiivisesti Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämiseen.

1980-luvulla kehitys Suomessa jatkui aikaisemmin omaksutulla kurssilla Neuvostoliiton ja lännen välisten suhteiden tasapainottajana. Useissa eri yhteyksissä käsitelty, keskusteltu ja joskus myös väärin tulkittu ystävyys-, yhteistyö- ja avunantosopimus Neuvostoliiton kanssa oli edelleen voimassa ja vaikutti myös käytännössä Suomen turvallisuuspolitiikkaan, eikä vähiten tuolloin vielä kahteen eri valtioon jaettuun Saksaan. 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa tapahtuneiden suurten murrosten myötä Suomi sanoutui irti Pariisin rauhansopimuksen sotilaallisista artikloista. Myös YYA-sopimuksesta luovuttiin ja se korvattiin vuonna 1992 perinteisemmän tyyppisellä yhteistyösopimuksella.

Suomen jäsenyys Euroopan Neuvostossa vuonna 1989 vahvisti lopullisesti ideologisen suuntautumisen Länsi-Eurooppaan ja sen perusarvoihin.

Vasta kaiken tämän jälkeen tehtiin siis päätös EU-jäsenyydestä. Se oli luonnollista jatkoa lähes 50 vuotta kestäneelle kehitykselle eikä suinkaan mikään äkillinen päätös ohjata Suomi ainoan luonnollisen viiteryhmänsä Länsi-Euroopan suuntaan. Suomalaisille päätös EU-jäsenyydestä oli huomattavasti ruotsalaisia enemmän myös turvallisuuspoliittinen kysymys.

Tällä historiallisella katsauksella haluan osoittaa, että myös puolueettomuuden tiukimpien

vaatimusten oloissa Suomi pyrki systemaattisesti integroitumaan länteen, ensiksi pohjoismaisen yhteistyön ja sitten EFTA:n ja EU:n kautta.

Kysymys kuuluukin, minkä tien Suomi nyt valitsee ja mikä vaikuttaa tuohon valintaan?

Ne tekijät, jotka kaikkein eniten vaikuttavat siihen, kuinka Suomen tulisi muotoilla turvallisuuspolitiikkaansa nyt nähtävissä olevan tulevaisuuden puitteissa, ajanjakson joka viime aikoina on pyrkinyt yleisesti ottaen supistumaan, ovat yhtäältä Venäjän, EU:n ja Naton kehitys sekä toisaalta suhteemme niihin.

Tällä hetkellä vaikuttaa siltä, että kehitys Venäjällä suuntautuu jatkossakin yhteistyöhön läntisen maailman, erityisesti EU:n mutta syyskuun 11. päivän jälkeen kasvavassa määrin myös Naton kanssa. Putinin hallinto on huomannut, että vakaat olot ovat edellytys taloudelliselle kasvulle. Vaikuttaa siitä, että poliittista linjaa on alettu koordinoida taloudellisten realiteettien kanssa.

Syyskuun traagiset tapahtumat poistivat ainakin yhden psykologisen esteen. Läntinen maailma huomasi tarvitsevansa Venäjää yhteisessä taistelussa terrorismia vastaan. Vaikka emme voikaan tietää, mihin Venäjän kehitys pitkällä tähtäimellä kulkee, ei tällä hetkellä ole havaittavissa mitään sellaisia poliittisia signaaleja, jotka kertoisivat siitä, että Venäjä ei vakavissaan pyrkisi yhteistyöhön.

Myös Venäjän suhtautumista EU:n ja Naton laajentumiseen näyttää ensi sijassa leimaavan realismi. Vieraillessaan Suomessa viime vuonna presidentti Putin sanoi, että Venäjä ei tule vastustamaan Baltian maiden Nato-jäsenyyttä vaikka pitääkin sitä täysin tarpeettomana tekona. Toinen asia on, että tunnustamisella voi olla hintalappu, mutta sen näyttää vasta tulevaisuus.

Vaikka Naton muodollisesti tärkein tehtävä liittyy edelleen artiklaan V, yhteiseen puolustukseen, on liitto käytännössä suuntautunut entistä enemmän kriisinhallintaan. Tulevaisuudessa voi taistelusta terrorismia vastaan tulla Naton tehtävä. Nyt keskustellaan jopa liittoutuman rakenteen muuttamisesta, vaikka edes edellisiäkään muutoksia ei olla vielä viety täysin päätökseen.

On perusteltua väittää, että Nato ei tänään saatikka sitten tulevaisuudessa ole sama järjestö kuin se, joka perustettiin toisen maailmansodan jälkeen osaksi ratkaisemaan kysymys Saksan sotilaallisesta integroimisesta Eurooppaan sekä osaksi toimimaan vastavoimana Neuvostoliiton johtamalle itäblokille. Kriisinhallinta ja terrorismin vastainen toiminta tulevat olemaan keskeisellä sijalla tulevaisuuden Natossa.

Tämä vaikuttaa luonnollisesti myös siihen, kuinka PfP ja EAPC tulevat kehittymään jatkossa. Tämä kysymys vaatisi kuitenkin kokonaan erillisen tarkastelun.

EU:n jatkolaajentumista on valmisteltu jo pitkään, ja erillinen elin on perustettu pohtimaan ehdotuksia sen tulevaisuudesta. Jatkaako EU kehittymistään liittovaltion suuntaan vai ei on kysymys johon on liian aikaista vastata. Sen jäsenmäärä tulee kuitenkin varmasti lisääntymään, ja päätökset jatkokehityksestä olisivat luonnollisesti helpommin tehtävissä ennen laajentumista kuin sen jälkeen.

Ei siis ole mitenkään liioiteltua sanoa, että kaikki ne tekijät, jotka vaikuttavat eniten Suomen kansainväliseen asemaan, ovat keskellä merkittävien muutosten kautta.

Monissa eri yhteyksissä on katsottu, että EU:n ja Naton jäsenvaltiot tulevat seuraavien kymmenen vuoden kuluessa laajentumisten myötä olemaan yhä enemmän samat. Nykyisten EU-nelosten asema pyrkii tässä yhteydessä muuttumaan yhä erityisemmäksi. Näytämme näkyvissä olevassa tulevaisuudessa päätyvän tilanteeseen, jossa EU-nelosten ja Sveitsin lisäksi vain Venäjä, Ukraina ja Valko-Venäjä ovat Natoon kuulumattomia Euroopan maita.

Miten silloin muotoillaan Naton ja EU:n roolit? Kuinka jaetaan roolit näiden kahden järjestön kesken, kun niillä alkujaan oli erilaiset toiminnalliset tehtävät ja pyrkimykset, mutta joilla tulevaisuudessa on suurelta osin samat jäsenet?

Jos EU tulevaisuudessa hoitaa ensi sijassa poliittista taloudellista integraatiota koskevia kysymyksiä ja Nato keskittyy turvallisuuspolitiikkaan, olisi tilanne suhteellisen selvä myös Suomen näkökulmasta: Jos haluamme olla mukana vaikuttamassa syvemmällä tavalla Euroopan turvallisuuspoliittiseen mosaiikkiin, pitäisi meistä tulla Naton jäsen.

Näin yksinkertainen ei tilanne kuitenkaan ole. EU:lla on myös sotilaallisia pyrkimyksiä, Nato on lisääntyvässä määrin myös poliittinen järjestö ja kaikilla Euroopan mailla ei ole kaksoisjäsenyyttä. On mahdollista että EU:n ja Naton välinen roolijako selkiytyy, mutta myös se on mahdollista, että niiden rinnakkainen toiminta lisääntyy. Jos EU ja Nato kehittävät jatkossa rinnakkaisia toimintoja sotilaallisissa kysymyksissä ja turvallisuuspolitiikan alueella, voidaan ajatella, että Suomi voi pelkästään EU-jäsenyyden kautta vaikuttaa riittävän paljon Euroopan turvallisuuspoliittiseen tulevaisuuteen.

Näiden järjestöjen sisäisestä kehityksestä ei myöskään ole täyttä varmuutta.

Ruotsi ja Suomi ovat perinteisesti olleet sidoksissa toisiinsa niin kulttuurillisesti, taloudellisesti kuin turvallisuuspoliittisestikin. Me olemme oppineet, että samanlaiset ratkaisut ja samankaltainen esiintyminen ovat paras vaihtoehto kummallekin osapuolelle. Tämä periaate toimi vielä EU-jäsenyyden suhteen, mutta EMU:n suhteen päätös tai ainakin aikataulu oli erilainen.

Myös meidän suhteitamme Natoon on usein punnittu yhteisten intressien näkökulmasta. On katsottu, että Ruotsin ja Suomen tulee jäsenyyskysymyksessä päätyä samanlaiseen ja samanaikaiseen päätökseen sen sisällöstä riippumatta. Olen korostanut, että kysymys Ruotsin Nato-jäsenyydestä on meille tärkeämpi kuin Baltian maiden jäsenyys. On myös ilmeisen todennäköistä, että liittoutumaton Suomi Nato-Ruotsin naapurina ei ole realistinen ajatus. Sen sijaan en pitäisi mahdottomana, etteikö liittoutumaton Ruotsi voisi olla Nato-Suomen naapuri, samaan tapaan kuin EMU-Suomi on EMU:n ulkopuolella olevan Ruotsin naapuri.

Meidän siis tulisi tässä alati muuttuvassa maailmassa pyrkiä luotettavana tavalla ennakoimaan tulevaisuutta sekä muotoilemaan joko yksi tai muutama vaihtoehtoinen toimintatapa. Yksi kaikkein epäkiitollisimmista tehtävistä sitten 1980-luvun on ollut ennakoida tulevaisuutta. Tämä tehtävä ei ole ajan myötä mitenkään helpottunut.

Olen eri yhteyksissä korostanut, että EU:n kova ydin muodostuu pidemmällä tähtäimellä niistä maista, jotka ovat sekä Naton että EMU:n jäseniä. Meidän kannaltamme on tärkeää osallistua kaikilla mahdollisilla aloilla entistä tiiviimpään eurooppalaiseen yhteistyöhön. Erityisen mielellämme tekisimme sen yhdessä Ruotsin kanssa. Ei olisi kuitenkaan viisasta tehdä kaikkia päätöksiämme pelkästään Ruotsin toiminnan pohjalta.

Tässä valossa ja ottaen huomioon aikaisemmin mainitun Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisen langan ei Suomen Nato-jäsenyys olisi välttämättä erityisen dramaattista. Päinvastoin - se voisi olla johdonmukainen jatko viimeisten 50 vuoden aikana noudatetulle linjalle.

Aika näyttää, onko meillä seuraavan turvallisuuspoliittisen selonteon valmistuessa suunnitelmien mukaisesti vuonna 2004 syy ja valmius parantaa suhteitamme Natoon.

Palaa otsikoihin