Puolustusministeri Seppo Kääriäisen puhe, Maanpuolustusjuhla 21.9.2003 Paltamo

Onko Omaperäisyydelle Tilaa? Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat Kainuulaiset, hyvät naiset ja herrat.

Tuon maanpuolustusjuhlaanne Valtioneuvoston tervehdyksen.

Elämme vilkkaan turvallisuus- ja puolustuspoliittisen keskustelun aikaa. Näin täytyykin olla, sillä jopa lähimmän vuoden aikana Suomi tekee omat turvallisuus- ja puolustuspoliittiset linjauksensa vuosiksi eteenpäin. Syksyn kuukausina käydään Euroopan unionissa hallitusten väliset neuvottelut uudesta perussopimuksesta, jossa otetaan uudella tavalla kantaa Euroopan Unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Paraikaa on meneillään myös turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon valmistelu, joka huipentuu vuoden päästä tapahtuvaan eduskuntakäsittelyyn.

Euroopan ja maailman muutokset ovat olleet suuria eikä muutoksen tahti näytä rauhoittuvan. Pöydällä on Suomen kannalta suuria asioita. Linjanvedossa kysytään viisautta, ja vastuullisuutta sekä luonnollisesti kansan tukea.

Suomi on toteuttanut sotienjälkeisinä vuosikymmeninä ensin puolueettomuus- ja nyttemmin liittoutumattomuuspolitiikkaa. Voi puhua aikaansa seuraavasta liittoutumattomuudesta. Suomen puolueettomuuspolitiikka muuntui sotilaalliseksi liittoutumattomuudeksi EU –jäsenyyden myötä. Suomen toimintalinja on ollut realistinen, käytännönläheinen ja kansallista etua ensisijaistava ottaen samalla huomioon hyvät naapurisuhteet niin idässä kuin lännessä.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja on ollut ja on toisiaan tukevien ja täydentävien linjausten yhdistelmä: se nojautuu uskottavaan kansalliseen puolustukseen, se toteuttaa sotilaallista liittoutumattomuutta ja se merkitsee erittäin aktiivista panostusta ja yhteistoimintaa kansainvälisessä kriisinhallinnassa. Omaperäisyys ilmentyy myös kansallisen puolustuksen nykyisissä kulmakivissä: kun muualla yleinen asevelvollisuus näkyy väistyvän tai rapautuvan, Suomi rakentaa sen varaan, ja toisaalta nojautuu alueelliseen puolustusjärjestelmään. Tätä yhdistelmää voi perustellusti pitää omaperäisenä suomalaisena ratkaisuna. Meille tämä järjestelmä on säilyttämisen arvoinen koska se, että koko maata puolustetaan tarvittaessa yhdessä, on tärkeä maanpuolustustahtoa ylläpitävä tekijä.



Suomi on saavuttanut omaksumallaan linjalla ei pelkästään oman turvallisuutensa takeita vaan myös vastakaikua kansainvälisillä areenoilla. Suomalaiset ovat onnistuneet vaativissa kriisinhallintatehtävissä, ja se on tuonut kansainvälistä luottamusta ja tunnustusta. Kohta puolen vuosisadan mittainen rauhanturvatyö alkaen Suezin kriisin hoidosta on kova suoritus pieneltä liittoutumattomalta maalta. Monet näyttävät välittäjätehtävät kan-sainvälisissä kriisitilanteissa - kuten viimeksi Holkeri-ratkaisu - saavat ainakin osaselityksensä Suomen nauttimasta luottamuksesta ja toteuttamasta liittoutumattomuudesta.

Hyvät kuulijat,

Turvallisuus- ja puolustuspoliittinen omaperäisyys sopii Suomen yleiseen kuvaan. Otetaan tästä muutama esimerkki. Valtiosääntömme on vastikään parlamentarisoitu likimain eurooppalaisen mallin mukaiseksi. Mutta tässä virtaviivaistamisessa on tarkoituksellisesti jäljellä omaperäisyyttä esimer-kiksi siinä, että tasavallan presidentillä on turvallisuuspoliittisessa päätök-senteossa vahva asema. Niin eduskunta kuin presidenttikin saavat valtakirjansa suoraan kansalta. Omaperäisyyttä toteuttaa niinikään vuosikymmenten mittainen yhteistyöpolitiikan käytäntö: hallitusratkaisut tehdään enemmistöjä tavoitellen yli blokkirajojen. Kovat myrskyt kestänyt hyvinvointiyhteiskunta on perusajatukseltaan aitoa suomalaista ja pohjoismaista pohjaa. Ikään kuin omaperäisyyden sinettinä on puolue- ja muut rajat ylit-tävä konsensushakuisuus varsinkin turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa sekä työmarkkinoilla.

On selvää, että yhtä tiivistyvässä yhteistyössä eri maiden ratkaisut lähestyvät toisiaan tai jopa samankaltaistuvat. Se on väistämätöntä. Yhteensopivuutta tarvitaan myös puolustuspolitiikassa. Tämä ei voi eikä saa tarkoittaa omaperäisten ratkaisujen karttamista etenkään silloin, kun kansallinen etu sitä ehdottomasti vaatii tai kun siitä on laajalti yhteistä hyötyä. Parhaim-millaan omaperäisyys tarkoittaa eräänlaista Suomi-lisää turvallisuudessa, niin meidän osaltamme kuin laajemminkin.

Omaperäisyys ei olekaan laajan ja tiivistyvän yhteistyön este. Tuloksellista kansainvälistä yhteistyötä on nimenomaan se, että eri maat tuovat yhteisten asioiden hoitoon omaperäisen panoksensa. Omaperäisyys ei merkitsekään eristäytymistä, vaan täysi-ikäisen valtion itsetuntoista, aktiivista esiintymistä omassa asiassaan ja kansainvälisillä areenoilla. Tulosta on syntynyt. Suomi on turvannut oman itsenäisyytensä ja turvallisuutensa ja samalla vahvistanut vakautta Pohjolassa ja Itämeren alueella ja toiminut luotettavasti ja pitkäjänteisesti kriisinhallintatehtävissä Euroopassa ja muissa maaosissa.

Omaperäinen linja on menestystarina.

Suomen turvallisuuspoliittinen nykyasema on vakaa ja ehkä paras mies-muistiin. Tämä antaa jatkossa mahdollisuuksia tehdä vapaasti ja itsenäi-sesti omia linjavalintoja. Tärkeää on, että jatkamme tiiviillä yhteistyön tiel-lä naapurimaamme Ruotsin kanssa, joka niinikään sotilaallisesti liittoutumattomana maana tuntee olonsa turvalliseksi. Voimme vapaasti päättää ilman, että Suomi pakotetaan tiettyihin valintoihin ulkopuolelta. Ratkaisuissamme tulee mielestäni korostaa tämän kansallisen päätösvallan säi-lymistä suomalaisilla. Me itse, ja vain me itse, nyt ja jatkossa, teemme pää-tökset sotilaidemme lähettämisestä kansainvälisiin tehtäviin.



Niin paljon kuin Suomenkin turvallisuus riippuu hyvin onnistuneesta kansainvälisestä yhteistyöstä ja kriisienhallinnasta, todellinen ”kova ydin” turvallisuutemme kannalta on kuitenkin jo mainitsemani, poikkeuksellisen korkealla oleva, maanpuolustustahto. Sitä eivät korvaa tiukan paikan tullen mitkään armeijat. Maanpuolustustahto pysyy korkealla silloin, kun suomalaiset kokevat, että Suomi on heille aidosti hyvä ja oikeudenmukainen isänmaa. Siinä riittää haastetta. Työttömyyteen ja syrjäytymiseen uhkien edessä emme saa antautua.

Suomi voi päättää itsenäisesti tulevat linjavalintansa. On kuitenkin kaksi ehtoa. Ensinnäkin myös jatkossa kansan suuren enemmistön täytyy hyväksyä peruslinjaukset, olivat ne mitä tahansa. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjausten uskottavuus on osaltaan nojannut juuri laajaan kansalaismielipiteeseen. Myös tulevaisuudessa kansan tulee voida aidosti tukea poliittisen johdon tekemiä ratkaisuja ilman, että kansaa yritetään manipuloida ratkaisujen tueksi. Toiseksi on viisasta jatkaa poliittisella kentällä konsensuspolitiikkaa. On kaukonäköistä rakentaa turvallisuus- ja puolustuspolitiikka yli hallitus- ja oppositiorajojen. Mitä laajempi poliittinen sitoutuminen on näiden ratkaisujen takana, sitä uskottavampia ne myös ovat. Konsensus ei ole itsetarkoitus, se on välttämätön keino, eräänlainen liima uskottavan politiikan rakentamisessa.

Onko omaperäisyydelle tilaa? Tilausta kyllä olisi. Pohjoisen Euroopan vakauden ohella vaativat kriisinhallintatehtävät kysyvät tällaisen uskottavan, luotettavan omaperäisyyden perään. Tänäkin päivänä, tällä omaperäisellä ratkaisullamme, olemme nyky-euroopassa väkilukuumme nähden merkittävä turvallisuuden tuottaja, emme kuluttaja.

Tilaa omaperäisyydelle on siis jo nyt ja tulevaisuudessakin sillä ehdolla, että oivallamme oman linjamme vahvuudet ja rohkenemme toimia myös tulevaisuudessa luovalla tavalla ja omintakeisesti.

Omaperäisyys politiikassa ja liikkumatila päätöksenteossa liittyvät toisiinsa ja tukevat toisiaan. Pienelle maalle on tärkeää varjella liikkumatilaa aina kun se on mahdollista. Ainakaan ehdoin tahdoin siitä ei pidä luopua.

”Arvaa omaa tilasi, anna arvo toisillekin”, sanoi Urho Kekkonen.

Palaa otsikoihin