Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, Avauspuhe, Valtioneuvoston Porkkala-seminaarissa, Valkoinen Sali, Helsinki

Kunnioitetut Porkkala-seminaarin osanottajat, hyvät television katsojat, naiset ja herrat! Ylihuomenna torstaina tulee kuluneeksi puoli vuosisataa siitä päivästä, jolloin Espoon ja Kirkkonummen välisellä rajalla sijainnut kahden valtion välinen rajapuomi nostettiin ylös lopullisesti.

Lähes yksitoista ja puoli vuotta kestänyt Porkkalan vuokra-alueen miehitys päättyi ja paikallinen väestö pääsi palaamaan vanhoihin koteihinsa, joista heidät oli vuonna 1944 lyhyellä varoitusajalla pakotettu muuttamaan. Emme tänä päivänäkään tiedä varmuudella, miksi neuvostojohto päätti luopua Porkkalasta. Taustalla vaikuttivat varmaankin niin maailmantilanteen muutos kuin maittemme välisissä suhteissa tapahtunut Neuvostoliiton kannalta myönteinen kehitys.

Tapahtumalla oli joka tapauksessa suuri merkitys Suomelle ja sen kansainväliselle uskottavuudelle. Tuona ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme murroskautena maamme avautui asteittain eurooppalaiselle yhteistyölle ja se hyväksyttiin Yhdistyneiden Kansakuntien jäseneksi. Porkkalan palautuksella käynnistynyt vuosi 1956 sisälsi Urho Kekkosen valinnan Suomen presidentiksi, suurlakon ja joulukuussa 1956 suomalaisten rauhanturvaajien lähdön ensimmäiseen kansainväliseen operaatioon Suezille.

Porkkalan palauttamisella oli strateginen merkitys Suomen turvallisuuspoliittiselle asemalle. Suuri Neuvostoliiton sotilastukikohta tykinkantaman päässä Helsingistä, maamme poliittisesta ja taloudellisesta keskuksesta, suljettiin ja palautettiin suomalaisten valvontaan. Suomen valtiollista riippumattomuutta ei tämän jälkeen voitu enää kyseenalaistaa vieraan vallan tukikohdan olemassaoloon vedoten. Suomi saattoi tämän jälkeen ryhtyä rakentamaan vapaammin itselleen sitä roolia, joka meillä tänäkin päivänä on.

Porkkalan palautukseen päättyi myös yksi vaihe Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa. Solmittuaan välirauhan vuonna 1944 Suomi joutui toistuvasti lunastamaan asemansa Neuvostoliiton rajanaapurina. Saksalaisten joukkojen karkottaminen Pohjois-Suomesta, siirtoväestön nopea asuttaminen, Pariisin rauhansopimus ja siihen liittyvien määräysten tinkimätön täytäntöönpano, mittavien sotakorvausten maksaminen sekä YYA-sopimuksen solmiminen vuonna 1948 olivat kaikki tätä prosessia. Kuitenkin vasta Porkkalan palauttaminen yli 40 vuotta ennen määräaikaa oli teko, joka oli omiaan lievittämään suomalaisten Neuvostoliittoa ja omaa tulevaisuutta kohtaan tuntemia epäluuloja ja pelkoja.

Suomi on idänsuhteissaan kulkenut pitkän matkan sitten Porkkalan palautuksen. Me suomalaiset opimme Neuvostoliiton kaudella käytännön, jolla suhteemme itäiseen naapuriimme onnistuttiin pitämään tasapainossa. Hyvät suhteet Venäjän Federaatioon ovat meillä tärkeät myös tulevaisuudessa. Neuvostoliiton hajottua vuoden 1991 lopussa Suomi on luonut aikaisempaa tiiviimmät suhteet itään. Maiden välillä ei ole poliittisia ongelmia, ja kaikista avoimista kysymyksistä, myös vaikeista, on mahdollista keskustella maittemme johtajien kesken. Maiden välinen kauppa ja taloudellinen yhteistyö on vilkkaampaa kuin koskaan ennen. Kansalaisyhteiskunnan tasolla maittemme välillä on suhteet, joista Neuvostoliiton aikana ei osattu kuvitellakaan.

Historiantutkimuksessa on viime vuosina ollut runsaasti esimerkkejä ns. what if, entä jos, -kysymyksenasetteluista. Mitä olisi tapahtunut, jos Neuvostoliiton johto syystä tai toisesta olisi nähnyt hyväksi pitää Porkkalaa hallussaan vuokra-ajan loppuun saakka? Tällainen tilanne olisi ollut kaikkea muuta kuin miellyttävä. Suomesta tuskin olisi voinut tulla arvostettua sillanrakentajaa tai rauhanturvaamisen suurvaltaa. Lännessä Suomen puolueettomuuteen ei olisi uskottu, ja idässä kiusaus puuttua sisäisiin asioihimme olisi kasvanut.

Juuri siksi Porkkalan palauttaminen oli maamme uskottavuuden kannalta ehdottoman tärkeää. Palauttamalla alueen neuvostojohto osaltaan vaikutti myös siihen, että maiden välisiä suhteita voitiin ajoittaisista vaikeuksista huolimatta kehittää myönteisessä hengessä.

Nyt alkamassa olevan seminaarin järjestämisellä on oma tehtävänsä viime aikoina usein esillä olleen kansallisen menneisyydenhallinnan, saksaksi Vergangenheitsbewältigung, kannalta. Seminaari on tavallaan jatkoa kahdelle aikaisemmin järjestetylle kansallisesti merkittävälle seminaarille. Syksyllä 2004 arvioitiin Säätytalolla jatkosodan päättymistä ja viime syksynä samassa paikassa sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä. Nyt alkava seminaari täydentää tämän kehän.

Mina damer och herrar!

Det påstås ofta, att varje generation skriver sin egen historia. Det är sant, att behärskandet av det förflutna är viktigt för varje nation. Samtidigt är det viktigt även på den lokala nivån. Det är därför ytterst intressant, att vi i dag inte bara talar om de stora linjerna inom nationella och internationella ramar utan behandlar också människornas dagliga liv och hur världspolitikens vindar påverkar dem.

Lausun teidät kaikki niin täällä paikanpäällä kuin kotona televisioiden ääressä tervetulleiksi tähän seminaariin. Toivon, että opimme ymmärtämään aikaisempaa paremmin nuo puolen vuosisadan takaiset tapahtumat ja niiden merkityksen Suomen valtiolliselle ja kansalliselle kehitykselle.

Palaa otsikoihin