Puheet
Puolustusministeri Jussi Niinistön puhe Pajun taistelun muistojuhlassa
Aloitan lainaamalla eversti Hans Kalmin värväyskirjoitusta sadan vuoden takaa:
”Pojat! Taas vihollinen rynnistää! Ihmisyys ja oikeus ovat vaarassa! Tällä kertaa vihollinen ei hyökkää Päijänteen rannoille, mutta yhtä vaarallinen se on meille silti. Sama vihollinen, jonka yhdessä löimme viime talvena, uhkaa nyt hukuttaa verivirtoihin Viron veljeskansan, minun kotimaani. Sen voitonkulku on varmasti ulottuva Suomeenkin, jos se näin saa jatkua. Viime talvena minulla oli onni taistella teidän rinnallanne teidän synnyinmaanne, minun heimokansani puolesta. Kysyn teiltä: tahdotteko nyt taistella kanssani minun synnyinmaani, teidän heimokansanne puolesta, joka nyt on vaarassa?"
Otteet Hans Kalmin Suomessa julkaisemasta ilmoituksesta kuvaavat hyvin tilannetta, jossa Suomi ja Viro olivat joulukuussa vuonna 1918. Venäjän ja Saksan keisarikuntien luhistuminen antoi molemmille kansakunnille mahdollisuuden tarttua itsenäisyyteen, liittyä kansakuntina kansakuntien joukkoon.
Suomi oli vapautettu miehittäjän vallasta ja kapina oli kukistettu. Viro oli aloittamassa omaa vapaustaisteluaan. Saksalaiset olivat kaapanneet Viron pian sen itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Saksan romahdettua marraskuussa -18 uhkasi uusi vaara. Puna-armeija yritti miehittää Viroa sitä mukaa kun saksalaiset vetäytyivät. Oli toimittava nopeasti, sillä punainen vaara uhkasi Viron hallitusta, joka järjesti vielä puolustustaan.
Suomen etujen mukaista oli, että bolsevismin eteneminen padottaisiin ja että Suomenlahden eteläranta pysyisi ystävällismielisen valtion käsissä. Näin ollen muiden pohjoismaiden vedotessa puolueettomuuteensa Suomi teki päätöksen auttaa veljeskansaansa. Oli käytävä taisteluun yhteisin asein, yhteisen asian puolesta.
Suomessa päätettiin nopeasti aseavusta ja aloitettiin vapaaehtoisjoukon värvääminen. Kutsuun vastattiin. Lähes 4 000 suomalaista ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ensimmäinen, Viron pohjoisosien vapauttamiseen osallistunut ensimmäinen suomalainen vapaajoukko, siirtyi Suomenlahden eteläpuolelle jo tammikuun alussa. Suurempi, yli 2 300 sotilasta käsittävä osasto laivattiin Tallinnaan tammikuun lopussa. Tätä osastoa johti eversti Hans Kalm.
Kalmin rykmentti, jonka hän nimesi Pohjan Pojiksi, siirtyi ripeasti Viron eteläosaan, missä virolaisjoukot olivat jo saavuttaneet menestystä valtaamalla Tarton kaupungin. Eteneminen jatkui nopeasti kohti Viron etelärajaa, joka kulki Valgan kaupungin halki. Kaupunki oli elintärkeä liikenteen solmukohta, kaikkiaan viidestä suunnasta tulevien rautateiden yhtymäpiste. Sen valtaamisoperaatiota varten muodostettiin Kalmin johtoon suomalais-virolainen taisteluosasto.
Hyökkäys tiivistyi Pajun kartanolle, joka sulki reitin tavoitealueelle. Pohjan Poikain tulikaste muodostui ankaraksi. Hyökkäys juuttui useaksi tunniksi kiivaaseen konekiväärituleen kartanon pelloille. Pimeyden jo laskiessa hyökkääjät toteuttivat ratkaisevan rynnäkön. Karjuva ja tulittava joukko mursi vääjäämättömällä voimalla vastustajansa taistelutahdon rajuissa lähitaisteluissa.
Kun samanaikaisesti oli toinen Pohjan Poikain pataljoonista katkaisut huoltoyhteydet Valgaan, tie kaupunkiin oli seuraavana päivänä auki. Yksi Viron vapaussodan verisimpiä taisteluista oli ohi. Etelä-Viro oli vapautettu.
Suomen ja Viron tiet ovat historian aikana kulkeneet joskus samaan suuntaan, joskus tiemme ovat erkaantuneet. Tänä päivänä suhteemme ovat tiiviimmät kuin koskaan ja vain kapea Suomenlahti erottaa kaksi heimokansaa, jotka molemmat vaalivat kansanvaltaa ja demokratiaa.
Pajun taistelu – jonka muiston äärellä olemme – on osa yhteistä suomalais-virolaista aseveljeyden historiaa. Kummankaan kansakunnan vapaus ei tullut vaivatta vaan sen eteen oli taisteltava. Tänään muistamme ja kunnioitamme niiden muistoa, jotka uhrasivat henkensä Viron vapauden ja Suomen kunnian puolesta. Eläköön heidän muistonsa ikuisesti. Eläköön Suomi, eläköön Viro!