Puolustusministeri Jan-Erik Enestam valtakunnallisella maanpuolustuskurssilla 13.10.1999

Ministeri Jan-Erik Enestam esitelmä Maanpuolustuskurssille 13.10.1999, Helsingissä Arvoisat maanpuolustuskurssilaiset Hyvät naiset ja herrat Kurssinne on jo lähestymässä loppuaan ja olette tarkastelleet maamme turvallisuuteen liittyviä asioita eri näkökulmista.

Kuten olette saaneet huomata, turvallisuus ja maanpuolustus kattavat koko yhteiskuntamme. On vaikeaa keksiä tai löytää aihetta, johon käsitteitä ei voida yhdistää. Siitä kertoo osaltaan sekin, että te kurssilaiset edustatte varsin laajalti yhteiskuntamme eri sektoreita.

Yhä enenevässä määrin turvallisuus- ja puolustuspoliittisilla käsitteillä on myös kansainvälistä ulottuvuutta. Emme voi sulkeutua omaan lintukotoomme ja ummistaa silmiämme kansallisten rajojemme ulkopuolisilta ongelmilta ja tarpeilta. Tällä hetkellä olemme kiinteästi mukana kehittämässä maanosamme turvallisuutta lisääviä rakenteita. Tämän työn tarve on todettavissa mm. Balkanin alueen tapahtumissa.

Tarkoitukseni on kertoa mitä merkitsee rakenteilla oleva Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Lienee heti alkuun syytä todeta, että Euroopan Unionissa puolustuspolitiikka tarkoittaa kriisinhallintaa, joka puolestaan merkitsee kutakuinkin samaa kuin meille kovin tuttu rauhanturvatoiminta. Tavanomainen EU-maan kuten Suomen oman alueen puolustaminen pysyy maan omalla vastuulla voisi sanoa niin kauas kuin silmään siintää.

Meneillään olevan Suomen EU:n puheenjohtajakauden eräs keskeinen kysymys on Euroopan unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittäminen. Tämä työ sai uutta vauhtia Suomea edeltäneen Saksan puheenjohtajuuskaudella.

Eurooppalaisen sotilaallisen toimintakyvyn kehitykseen vaikuttaa kolmen eri järjestön, EU:n, Länsi-Euroopan Unionin WEU:n ja NATO:n piirissä tehtävä työ. Näistä kolmesta järjestöstä Länsi Euroopan Unioni WEU on tuntemattomin. Se perustettiin ennen NATOa, joka sittemmin jätti sen täysin varjoonsa ja lähes pöytälaatikkofirman asemaan.

EU:ssa kriisinhallintakyvyn kehittämisen pohjana on aiemmin tänä vuonna voimaan astunut Amsterdamin sopimus. Siihen sisältyy mm. EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka, mikä nyt sisältää myös sotilaallisen kriisinhallinnan tehtävät.

Kriisinhallinta rakentuu EU:n ja Länsi-Euroopan unionin, WEU:n välisen yhteistyön varaan. EU voi tehdä päätöksen operaation käynnistämisestä ja pyytää WEU:ta toteuttamaan sen.

EU:lle on katsottu tarpeelliseksi luoda kyky tehdä poliittiset päätökset sotilaallisiin kriisinhallintaoperaatioihin ryhtymisestä sekä valvoa niiden toimeenpanoa. Periaatepäätökset puolustusulottuvuuden kehittämisen osalta tehtiin Kölnin Eurooppa-neuvostossa kesäkuun alussa. Eurooppa-neuvosto on EU:n valtionpäämiesten kokous, jota mediassa hiukan virheellisesti on totuttu kutsumaan EU:n huippukokoukseksi. Kölnin linjaukset ovat merkityksellisiä Suomen EU-puheenjohtajakauden kannalta ja Suomen tavoitteena on jo omalla puheenjohtajakaudellaan tuottaa konkreettisia tuloksia tietyistä kysymyksistä Helsingissä joulukuussa pidettävään Eurooppa-neuvostoon.

Unionin turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämisen tavoitteena on unionin vahvistaminen siten, että sen päätöksenteolla on nykyistä suorempi kytkentä operaation valmisteluun ja toteuttamiseen ja unionin toimintakyky siten tehokkaampi. Tärkeänä elementtinä on myös sotilaallisten voimavarojen kehittäminen siten, että niillä voidaan vastata nykyisten eri asteisten kriisinhallintaoperaatioiden asettamiin haasteisiin.

Tämä tarve ja tavoite korostuvat nyt aiempaa selvemmin ja rakentavalle kehitykselle on mielestäni olemassa nyt hyvät edellytykset. Tämä näkyy mielestäni erityisesti kriisinhallinnan edellyttämän sotilaallisen kapasiteetin painottamisesta. Etenemismahdollisuuksia parantaa myös erityisesti se, ettei itsenäisen eurooppalaisen toimintakyvyn kehittämistä yhtäältä EU:ssa ja toisaalta NATO:ssa enää nähdä kilpailevana tai ristiriitaisena vaan toisiaan täydentävänä.

Keskeistä meneillään olevassa kehityksessä on myös se, että yhteisen puolustuksen tavoitteen ja kriisinhallintakyvyn kehittämisen välille on tehty aiempaa selvempi ero: yhteistä kriisinhallintakykyä tarvitaan tässä ja nyt. Yhteisen puolustuksen tavoite on sitä vastoin kaukainen visio.

Hyvät kuulijat,

EU:n sotilaallisen toimintakyvyn edelleen kehittäminen Kölnin kokouksen linjausten mukaisesti on yksi Suomen EU-puheenjohtajakauden prioriteetteja.

Ensinnäkin, Euroopan unioniin on tarpeellista perustaa toimielimet, jotka tarjoavat Unionin päätöksenteossa tarvittavaa sotilaallista asiantuntemusta ja mahdollistavat poliittis-sotilaallisen tilanteenarvioinnin päätösten perustaksi. Näin luodaan EU:lle kyky tehdä sotilaallista kriisinhallintaa koskevia päätöksiä.

Eräs keskeinen kysymys tässä suhteessa on jäsenmaiden puolustushallintojen osallistuminen EU:ssa tehtävään työhön. Aiemminhan puolustusministereillä ja -hallinnoilla ei ole ollut minkäänlaista roolia EU:ssa. Puolustusministereiden osallistuminen tulee nyt ajankohtaiseksi: Suomi on kutsunut puolustusministerit ensi kuussa EU:n yleisten asiain neuvostoon eli yhteiskokoukseen ulkoministereiden kanssa keskustelemaan kriisinhallintatehtävien vaatimista uusista rakenteista ja uusien tehtävien edellyttämien sotilaallisten voimavarojen kehittämisestä.

Kriisinhallintaa varten todettiin Kölnin Eurooppa-neuvostossa viime keväänä tarvittavan kaksi komiteaa: poliittinen ja turvallisuuskomitea sekä sotilaskomitea. Tavoitteena on luoda sellaiset hallitusten väliset toimielimet, joiden avulla EU voi tehdä päätöksen sekä valmistella ja toteuttaa sotilaallinen kriisinhallintaoperaatio. Toimielinten tulee olla riittävän arvovaltaisia kyetäkseen toimimaan nopeaa reagointia vaativissa tilanteissa. Samalla on voitava varmistaa, että toiminta pysyy hallitusten välisenä.

Jo aiemmin Amsterdamin sopimuksessa 1997 päätettiin kahden uuden instituution, EU:n korkean edustajan ( EU:n ulkopoliittinen edustaja) sekä suunnittelu- ja varhaisvaroitusyksikön perustamisesta. NATO:n nykyisen pääsihteerin Javier Solanan nimittäminen unionin korkeaksi edustajaksi yhdessä kulloisenkin EU:n puheenjohtajavaltion kanssa lisää EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan toiminnan tehoa ja näkyvyyttä. Helsingin Eurooppa-neuvostossa joulukuussa voitaneen tehdä periaatepäätökset ainakin poliittisen ja turvallisuuskomitean perustamisesta.

Unioniin tarvitaan sotilaallisen asiantuntemuksen varmistamiseksi myös suunnitteluesikunta. Sen tehtävänä olisi strateginen suunnittelu eli toimintavaihtoehtojen hahmottelu EU:n päätöksentekoa varten. Operatiivinen suunnittelu sitä vastoin tapahtuisi joko NATO:n esikunnissa tai EU-maiden kansallisissa esikunnissa.

EU:n esikunta ei myöskään johtaisi operaatiota, vaan siihen tarkoitukseen lainattaisiin joko NATO:n esikuntia tai joidenkin EU -maiden kansallisia esikuntia.

Kriisinhallintaan tarvitaan toisenlaista sotilaallista kapasiteettia kuin tavanomaiseen sotilaalliseen puolustautumiseen, mihin EU:n jäsenet kuten muutkin valtiot ovat valmistautuneet. Siksi kriisinhallintakapasiteetin kehittämiselle on nyt annettu entistä suurempaa painoarvoa. Unionin toimintakyky edellyttää, että kriisinhallintaan tarkoitetut joukot kykenevät vastaamaan moninaisten kriisien asettamiin vaihteleviin ja vaativiin haasteisiin. Monia joukkojen suorituskykyyn vaikuttavia osa-alueita on edelleen kehitettävä. Tällaisia ovat mm. kyky saattaa joukot toimintavalmiuteen, kyky huoltaa ja määräajoin vaihtaa joukot, pitää ne toimintakykyisinä kaukana kotoa sekä se, että joukolla on muiden kanssa yhteensopivat johtamis- ja viestijärjestelmät.

Joukkojen kehitystyötä tehdään liittoutuneiden osalta NATO:n puolustussuunnitteluprosessissa. NATOon kuulumattomien maiden kriisinhallintaan tarkoitettuja joukkoja kehitetään puolestaan ns. suunnittelu- ja arviointiprosessissa, PARP (= Planning and Review Prosess), johon Suomikin on osallistunut vuodesta 1995 lähtien. Tämän prosessin avulla jo kriisinhallintaan tarkoitettujen joukkojen yhteensopivuutta lisätään, jotta ne olisivat "interoperable", kuten se ammattislangilla sanotaan. Ennen kaikkea kysymys on viesti- ja johtojärjestelmien yhteensopivuudesta. Kiväärikaliipereilla ja aseisiin liittyvillä kysymyksillä ei ole suurta merkitystä.

Kriisinhallintaan liittyvä suorituskyvyn kehittäminen merkitsee uudistuksia monien maiden puolustusvoimissa, pitkäjänteistä työtä sekä NATO:n, EU:n että WEU:n puitteissa.

EU:lle ei olla luomassa omia joukkoja ja siksi keskeistä eurooppalaisen toimintakyvyn kehittämisessä on EU:n kyky käyttää NATO:n resursseja. Tälle luovat pohjaa NATO:ssa keväällä tehdyt päätökset. Washingtonin huippukokouksessa todettiin mahdollisiksi EU -johtoiset operaatiot. Sellaisten valmistelemiseksi EU:n tulisi voida hyödyntää NATO:n suunnittelukapasiteettia ja käyttää myös sen muita voimavaroja, mikäli NATO itse ei toteuta kyseistä operaatiota. Näin EU toteuttaisi operaatiot ensisijaisesti NATO:n resursseja hyödyntäen.

EU:n ja NATOn välille luodaan tulevaisuudessa suora suhde. Se on aiemmin ollut hyvin sensitiivinen kysymys, mutta pidän kehitysmahdollisuuksia tulevaisuudessa hyvinä ja oikeansuuntaisina. Kosovon kriisi on jälleen osoittanut tarvetta tämän yhteistyön kehittämiseen. Vain NATOlla on käytettävissään sellaista kapasiteettia, mitä tarvitaan Kosovon kaltaisten vaikeiden kriisien hallitsemiseen.

EU:n ja NATO:n välisten suhteiden kehittäminen on hankalaa erityisesti sen vuoksi, ettei järjestöjen jäsenistö ei ole identtinen. NATON jäsenistä EU:hun eivät kuulu Yhdysvallat, Kanada, Norja, Turkki ja Islanti sekä uusista jäsenistä Puola, Tsekki ja Unkari. Toisaalta taas EU:n jäsenistä ovat NATOn ulkopuolella Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti.

EU:n toimintakyky riippuu ratkaisevalla tavalla NATO:lta lainattavista voimavaroista ja siten NATO:n päätöksestä. Eurooppalaiset EU:n ulkopuoliset NATO -maat, siis Norja, Turkki, Islanti, Puola, Tsekki ja Unkari haluavat olla mukana EU:n kriisinhallintajärjestelyissä. Näiden maiden aseman järjestäminen on eräs kehityksen keskeinen kysymys. Ne halutaan pitää hyvin informoituina EU:ssa tehtävistä uudistuksista. Vasta uudistusten toteuduttua voidaan ulkopuolisten maiden asemaa määritellä yksityiskohtaisemmin. Aivan vastaavalla tavalla on NATO:ssa otettava huomioon, että kaikki EU -jäsenet eivät ole NATO:n jäseniä.

On selvää, että unionin kehittyessä kykeneväksi tekemään päätöksiä kriisinhallintaoperaatioista ja toimeenpanemaan niitä, tarve WEU:n säilyttämiseen EU:ta varten vähenee. WEU:n osalta voidaan päätyä sen asteittaiseen sulauttamiseen EU:iin tai lakkauttamiseen. Keskeinen kysymys tässä yhteydessä on WEU:n perustana olevan Brysselin sopimuksen sisältämät turvatakuut. WEU on puolustusjärjestö ja sen jäsenmaat ovat sitoutuneet auttamaan hyökkäyksen kohteeksi joutunutta jäsentä. Tällaista toimintaa ei kriisinhallintaan kuitenkaan tarvita. Suomen näkemyksen mukaan sopimuksen yhteisiä turvatakuita ei tulekaan sisällyttää unionisopimukseen.

Kuten Bosnian ja Kosovon kriisit ovat osoittaneet, kansainvälisiin kriisinhallintaoperaatioihin tarvitaan laajaa osallistumispohjaa, sekä Nato-maita että liittokuntaan kuulumattomia. EU -johtoinen kriisinhallintatoiminta tulevaisuudessa toteuttanee Balkanilla omaksuttua toimintamallia. EU:iin rakennettavat järjestelyt eivät siten ole ainoastaan unionimaiden harjoittamaa kriisinhallintaa varten, vaan niiden puitteissa myös muut halukkaat maat voidaan ottaa toimintaan mukaan. Työ on tässä vaiheessa kuitenkin aloitettava unionimaiden kesken.

NATO:ssa ja EU:ssa tehtävä työ edistää samaa päämäärää. NATO:lla on keskeinen rooli eurooppalaisessa kriisinhallinnassa. EU:n kehitys vahvistaa yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja siten tehostaa unionin kykyä toimijana. Tavoitteena on, että eurooppalaiset kykenisivät toimimaan sotilaallisessa kriisinhallinnassa tarvittaessa myös keskenään ilman Yhdysvaltoja voiden kuitenkin hyödyntää sekä EU:n että NATO:n voimavaroja.

Hyvät kuulijat

EU:n kriisinhallintakapasiteetin aikaansaaminen on diplomaattien työtä, jota joku on verrannut norsujen rakkauselämään; Se tapahtuu korkealla tasolla ja tuloksia saadaan odottaa kauan. Suomi yrittää kuitenkin osaltaan huolehtia, että tuloksia EU:n kriisinhallintamekanismien kehittämisestä saadaan aikaan vielä vuodenvaihteessa päättyvän puheenjohtajakautemme aikana. Näin luomme EU:n puitteissa paremmat edellytykset Bosnian ja Kosovon tapaisten kriisien hallintaan ja mieluummin ennalta ehkäisemiseen. Mutta kuten aluksi totesin, Euroopan Unionin puolustuspolitiikka on kriisinhallintaa. Näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana ei kukaan ole tarjoamassa meille kriisin sattuessa apua eikä sitä vastaavasti olla myöskään meiltä pyytämässä.

Palaa otsikoihin