Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe UKK-seminaarissa ”Suomen puolustus”, Pielavesi

Arvoisat UKK-seminaarin osanottajat, naiset ja miehet! Olemme kokoontuneet tähän Pielaveden seminaariin pitkäaikaisen presidenttimme Urho Kaleva Kekkosen syntymän 104-vuotispäivänä.

Kekkonen valittiin presidentiksi 48 vuotta sitten – ajankohtana, jolloin kylmän sodan viimat olivat puhaltaneet jo lähes kymmenen vuoden ajan. Kekkonen ei noussut presidentiksi lyhyen tien kautta, vaan hän oli sitä ennen osallistunut aktiivisesti maamme politiikkaan jo 1930-luvulta lähtien.

Kekkonen ajoi 1930-luvulla kansallista eheyttä erityisesti suomalaisuuden, kansanvallan ja – huomattakoon - maanpuolustuksen ympärille. Kun hän otti 1930-luvun puolivälistä lähtien selkeän kannan punamultayhteistyön puolesta, hänellä oli kuitenkin kaksi ehtoa SDP:n suuntaan: puolueen oli otettava kova kanta kommunismiin ja tehtävä pesäero puolustusnihilismiin. Kun näistä päästiin yhteisymmärrykseen, Kekkonen puolusti punamultayhteistyötä oikeistoa, myös oman puolueensa oikeistoa vastaan.

On sanottu, että presidenttinä Kekkonen alisti kaiken muun politiikan ulkopolitiikalle. Väite ei ole kaikissa suhteissa perusteltu; olen ymmärtänyt Kekkosen arvojärjestyksen niin, että korkein arvo hänelle ei ollut niinkään ulkopolitiikka sinänsä, vaan maamme ja kansamme vapaus ja itsenäisyys. Tälle arvolle oli hänen koko poliittinen toimintansa, myös ulkopolitiikka, alistettu. Ulkopolitiikka oli väline – kuten puolustuspolitiikkakin.

Suomeen oli välirauhan jälkeen saapunut lähes yksinomaan neuvostoliittolaisista muodostunut liittoutuneiden valvontakomissio. Lisäksi neuvostoarmeija oli ottanut Porkkalan tukikohdakseen. Meillä ei ollut mitään takeita siitä, että muu maailma olisi tullut avuksemme, jos olisimme joutuneet uudelleen Neuvostoliiton hyökkäyksen kohteeksi. UKK joutui noissa oloissa yhdessä presidentti Paasikiven kanssa tekemään kipeitäkin poliittisia ratkaisuja, esim. sotasyyllisyys- ja asekätkentäkysymyksissä. Kekkosen tavoitteena oli Suomeen kohdistuvien ulkoisten paineiden minimointi. Tehdyistä ratkaisuista ei siksi jäänyt mitään pysyviä säröjä UKK:n ja puolustusvoimien väliseen suhteeseen.

Kekkonen näki kylmän sodan oloissa puolueettomuuspolitiikan ainoaksi keinoksi turvata Suomen valtiollinen itsenäisyys ja länsimainen yhteiskuntajärjestelmä. Puolueettomana valtiona kykenimme maksimoimaan sen rajallisen liikkumavaran, joka meillä tuolloin oli. Ja kuten tänä päivänä voi perustellusti todeta, sotien jälkeen tekemämme valinta oli aivan oikea. Niin se on ollut myös sotilaallisen liittoutumattomuuden osalta 1990-luvulta alkaen. Samalla tavoin meidän tulee tulevaisuudessakin arvioida jatkuvasti turvallisuuspoliittisia valintojamme realistisella tavalla, asettamalla kansallinen etumme johtavaksi ohjenuoraksi.

Kekkosen suhteesta puolustusvoimiin on esitetty monenlaisia tulkintoja. Usein on väitetty, että hänen suhtautumisensa puolustusvoimiin olisi ollut vieroksuva ja vähintäänkin epäluuloinen. Kekkosella oli nähdäkseni vankkumaton perusluottamus ja kunnioitus puolustusvoimia ja sen yhteiskunnallista roolia kohtaan. Kekkosen omin sanoin Tamminiemi –kirjassa vuodelta 1980: ”Puolustusvoimat ovat valtiovallan väline ulkopoliittisen linjamme tukemisessa. Puolustusvoimat tukevat tätä politiikkaa jo pelkällä olemassaolollaan, tietenkin sitä paremmin, mitä tehokkaammat ne ovat. Niiden merkitys kasvaa ratkaisevaksi kuitenkin vasta silloin, kun kaikki muut keinot ristiriitojen sovittamiseksi ovat kohdaltamme loppuunkäytetyt.”

Kekkosen kriittiset huomautukset puolustusvoimista - joita niitäkin toki oli - olivat tapauskohtaisia ja liittyivät usein henkilötason kysymyksiin tai yksittäisten puolustusvoimien edustajien kannanottoihin. Esimerkkinä mainittakoon hänen myllykirjeensä puolustusministeri Arvo Pentille elokuussa 1965. Siinä Kekkonen arvostelee puolustusvoimien komentajaa Sakari Simeliusta siitä, että tämä nosti määrärahojen niukkuuden esiin kommentoidessaan Uudenkylän räjähdysonnettomuutta. Kekkonen pyytää puolustusministeriä huolehtimaan siitä, että "puolustusvoimien korkeimman päällystön taholta ei tästä lähtien esitetä eduskuntaan ja hallitukseen kohdistuvaa kritiikkiä riittämättömien määrärahojen johdosta". Kekkosen mielestä puolustusvoimien velvollisuus on ratkaista saatavissa olevien määrärahojen käyttö asioiden tärkeysjärjestyksen mukaan.

Kekkonen näki puolustusvoimilla kaksi perustehtävää. Puolustusvoimien tuli ensinnäkin vastata siitä, että maamme sotilaallisen puolustuksen valmiudet ovat aina parhaalla mahdollisella tasolla. UKK uskoi maamme kykyyn puolustaa itseään tavanomaista sotilaallista hyökkäystä vastaan. Vain ydinasein käytävässä suurvaltojen välisessä sodassa maamme puolustautumismahdollisuudet olisivat olleet hänen mukaansa olemattomat.

Toiseksi puolustusvoimien tuli pystyä rakentamaan uskottava puolustus. Oli tärkeää, ettei muille maille syntynyt sellaista mielikuvaa, että Suomi olisi ollut kyvytön tai haluton torjumaan meihin kohdistuvia ulkoisia hyökkäyksiä. Erityisen tärkeää oli vakuuttaa Neuvostoliiton johto Suomen päättäväisyydestä. Kun tänään puhumme uskottavasta puolustuskyvystä, itse asiassa tarkoitamme pitkälle samaa asiaa kuin mitä Kekkonen omana aikanaan. Uskottavuusvajetta puolustuskykyymme ei saa syntyä – ei miina-asiassakaan.

Mutta puolustusvoimien tuli perinteisen sotilaallisen tehtävän ohella toimia yhteiskunnallisen eheytyksen, integraation ja suomalaisen tasa-arvon edistämiseksi. Puolustusvoimilla oli Kekkoselle toisin sanoen yhteiskunnallisen kasvattajan rooli, joka toteutui juuri yleisen asevelvollisuuden kautta. Asevelvollisuuden avulla maamme miespuolinen väestö saatiin ymmärtämään kokonaismaanpuolustuksen sisältö ja merkitys. Juuri samasta syystä tänäkin päivänä haluamme pitäytyä tiukasti yleisen asevelvollisuuteen, vaikka siitä monessa muussa maassa ollaan luopumassa. Meille se on paras, koska se on halpa, tehokas, kansan hyväksymä ja sosiaalisesti kiinteyttävä järjestelmä.

Kekkosella näyttää olleen suurimman osan virkakaudestaan erittäin toimivat suhteet puolustusvoimien johtoon. Hyvä esimerkki tästä saatiin esimerkiksi 1978, kun Neuvostoliiton silloinen puolustusministeri Dmitri Ustinov esitti Suomelle yhteisiä sotaharjoituksia. Kekkonen torjui yksiselitteisesti Ustinovin ehdotukset. Kekkonen arvosti puolustusvoimien ylimmän johdon näkemyksiä ja kuuli niitä mielellään. Lauri Sutelan merkitys suhteiden hoidossa oli suuriarvoinen ja esimerkillinen.

Kekkonen ei kuitenkaan hyväksynyt puolustusvoimille poliittisesti itsenäistä roolia,

vaan katsoi, että niiden toiminnan tuli tukea ja palvella hänen keskeistä tavoitettaan, maamme valtiollisen itsenäisyyden säilyttämistä vaikeassa geopoliittisessa tilanteessa. Tunnettu esimerkki liittyy Yrjö Keinosen ja Kekkosen väliseen keskusteluun vuodelta 1969 puolustusvoimien suorituskyvystä ja YYA-sopimuksesta. Kekkonen pettyi, ehkä vähän tuohtui kun Keinonen kytki harkitsemattomassa haastattelussaan Lalli-lehdelle puolustusvoimien suorituskyvyn YYA-sopimukseen. Keinonen lupasikin tämän episodin jälkeen olla puuttumatta valtiojohdolle kuuluviin poliittisiin kysymyksiin.

Ajojärjestys on nytkin sama; puolustusvoimilla ei voi olla erillistä, ns. omaa politiikkaa. Presidentti ja hallitus johtavat Suomen turvallisuus- ja ulkopolitiikkaa – eivät muut voimat.

Erimielisyyksiäkin Kekkosella oli, ja ne näyttävät useimmiten liittyneen puolustusvoimien hankintoihin ja varustamiseen. Kekkonen pyrki tarkastelemaan yhteiskuntaa kokonaisuutena. Hän näki Neuvostoliiton ja äärivasemmiston uhkana, joka oli parhaiten torjuttavissa toteuttamalla epäkohtia poistavaa yhteiskunnallista uudistuspolitiikkaa, jolloin vakautta uhkaavia purkauksia ei pääse syntymään. Kekkonen halusi suunnata yhteiskunnan varoja erityisesti aluekehitykseen, koulutukseen, sosiaali- ja terveydenhuoltoon, työllisyyteen sekä yhteiskunnallisen infrastruktuurin parantamiseen. Tällöin tyytymättömyys ei kehittyisi aggressiiviseksi yhteiskunnan vastaiseksi poliittiseksi liikehdinnäksi. Kekkonen toimi jo nuorena poliitikkona omaksumansa eheytysfilosofian mukaisesti kaikessa ja loppuun asti.

Kekkonen koki puolustusvoimien taholta silloin tällöin tulleen määrärahapolitiikkaa koskeneen arvostelun itselleen epälojaaliksi ja poliittisesti epäviisaaksi. Se antoi turhaan aseita niille, jotka pyrkivät horjuttamaan Suomen asemaa. Lisäksi on muistettava, että juuri puolustusvoimat olivat sekä Neuvostoliiton että Suomen äärivasemmiston erityistarkkailussa. Julkiset määrärahavalitukset harmittivat myös Kekkosta sen takia, että ne viestittivät tarkkailijoille, että heikko on Suomen puolustus.

Kekkonen vaikutti omalta osaltaan siihen, että puolustusmateriaalihankintoja suunnattiin myös Neuvostoliittoon. Hän halusi luoda tilanteen, jossa kalustoa hankitaan kotimaan lisäksi tasapainoisesti sekä idästä että lännestä. Neuvostoliittolainen materiaali olikin 1960- ja 1970-luvuilla täysin vertailukelpoista länsimaihin verrattuna. Puolustusvoimillakaan ei ollut mitään huomautettavaa itähankinnoista.

Kekkonen piti tärkeänä tiiviistä yhteydenpitoa Neuvostoliiton ylimpään johtoon. Puolustusvoimien idänsuhteet hän rajasi kuitenkin tiukasti koskemaan vain materiaalihankintoja ja ylimmän johdon vierailuvaihtoa. Operatiiviseen yhteistyöhön, esimerkiksi yhteisiin harjoituksiin, hän suhtautui kielteisesti. Kekkonen ei pitänyt myöskään siitä, että puolustusvoimilla olisi ollut näkyvää länsiyhteistyötä.

Pidän kuitenkin todennäköisenä – tai oletan, että hän salli puolustusvoimien ylläpitävän kaiken varalta ei-julkisia yhteyksiä länteen. Evp-upseereilla näyttää olleen siinä isompi tai pienempi rooli.

Lopuksi melkeinpä tärkein asia. Parlamentaariset puolustuskomiteat muodostivat Kekkoselle oivan, hyvin toimivan välineen puolustusvoimien kehittämiseen ja niiden hankintojen suunnitteluun. Hän siirsi oppi- ja määrärahariidat näille komiteoille. Näin jokaiseen puolueeseen kasvoi puolustusasioiden ” sisäpiiriläisiä”. Puolustusvoimista ja niiden hankinnoista tuli tällä mekanismilla yhteinen asia. Puolustusvoimia koskevat poliittiset riidat melkein katosivat 1970-luvulla, vaikka tuo vuosikymmen oli idän suunnalta ehkä painostavinta aikaa. Taistolaiset tietysti olivat oma lukunsa. Kolmesti käytetty selontekomenettely jatkaa puolustuskomiteoiden perinnettä tässä ajassa. Niin ikään laajaan poliittisen konsensuksen tavoittelu on säilyttänyt periaatteellisen arvonsa ja varsinkin käytännöllisen merkityksensä.

Olen edellä korostanut, että presidentti Kekkosella oli vahva perusarvostus puolustusvoimia kohtaan, kuten ylipäälliköllä kuuluu ollakin. Hän koki maamme kansainvälisen aseman kylmän sodan oloissa erittäin vaikeaksi ja ajoittain jopa vaaralliseksi. Siksi hänelle oli erittäin tärkeää, että puolustusvoimat olisi koko ajan tiukassa poliittisessa ohjauksessa. Se on kestävä periaate myös nyt. Hän ei halunnut, että puolustuspolitiikkaa koskevia mahdollisia kiistoja käsiteltäisiin julkisuudessa, koska ulkopuoliset tarkkailijat ja erityisesti Neuvostoliitto saattaisivat tehdä siitä vääriä poliittisia johtopäätöksiä.

Presidentti Kekkosen näkemykset puolustusvoimien yhteiskunnallisesta merkityksestä ovat ajankohtaiset tänäkin päivänä. Puolustusvoimien tulee olla puoluepolitiikan yläpuolella oleva kansalaisten laajaa luottamusta nauttiva instituutio. Kekkonen uskoi, että yleinen asevelvollisuus ja alueellinen puolustusjärjestelmä ovat tae jatkuvasti korkealle maanpuolustustahdolle. Tältä pohjalta on puolustuspolitiikkaamme kehitetty myös Kekkosen presidenttikauden jälkeen. Nämä ajatukset ovat lähtökohtina myös Vanhasen hallituksen viimeistelyn alla olevassa turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossa, joka annetaan eduskunnan käsittelyyn tämän kuun aikana.

Palaa otsikoihin