Puolustusministeri Seppo Kääriäinen, puhe Pörsämäen Nuorisoseuran 100-vuotisjuhla, Pörsämäki

Nuorisoseuraliikkeen aatteellisena johtoajatuksena pidetään Santeri Alkion ikielävää kiteytystä "hyvä ihminen ja kunnon kansalainen".

Nuo yli sata vuotta sitten valitut sanat sisältävät ajankohtaisen sanoman ja kestävän elämän ohjeen kenelle tahansa ihmiselle ja osviitan päättäjille yhteiskunnassa.

Nuorisoseuralaiset puhuvat tänään oman minuuden etsimisestä ja yhteisöllisten taitojen opettelusta. Samaa Alkion alkuperäistä sanomaa, mutta tämän päivän sanoilla.

Yhteiskunnan ja politiikan tehtävänä on rakentaa sellaisia yleisiä edellytyksiä, että itse kukin voi tavoitella hyvän ihmisen ja kunnon kansalaisen elämää. Ihmisyyteen kuuluu se, että ihminen ottaa omakohtaisestikin vastuuta saamastaan elämän lahjasta. Miten suhtaudumme siihen, että ihminen esimerkiksi huonoilla elämäntavoilla tuhoaa omaa elämäänsä, aiheuttaa lähimmäisilleen kestämättömiä kärsimyksiä ja yhteiskunnalle merkittäviä kustannuksia? Uskallammeko puhua suoraan näistä asioista?

Mietimme päämme puhki, mitä pitäisi tehdä lainsäädännölle ja budjeteille, jotta lisääntyvät ja vaikeutuvat sosiaaliset ongelmat saataisiin hallintaan. Ei siihen viime kädessä mikään päteväkään lainsäädäntö riitä - eikä suuri rahakaan. On yritettävä mennä perille, ongelmien syihin. Ihmisyyteen, kristillis-humaaniseen ihmiskäsitykseen, kuuluu ihmisen itsekasvatus, hyvän etsintä ja kilvoittelu, henkisen sopusuhteen hakeminen ja elämän tarkoituksen löytäminen. Tämä on loppumaton ponnistus. Tälle tielle ohjaaminen on kotien ja koulujen - myös nuorisoseurojen yhteinen tehtävä. On puhuttava moraalista, elämän selkärangasta, moralisoimatta, suoraan ja selvästi.

Nuorisoseurat tekevät tärkeää työtä keskinäisen ymmärtämyksen lisäämiseksi yli erilaisten yhteiskunnallisten rajojen. Nuorisoseurojen tilaisuuksiin ja tapahtumiin kokoonnutaan monenlaisista joukoista - taustoilla ei ole siinä merkitystä. Erityisen tärkeänä pidän nuorisoseurojen tekemää työtä sukupolvien välisen sillan rakentamisessa. Tilaisuuksiin kokoonnutaan lapsista ikäihmisiin. Tämä yhteys on nyky-yhteiskunnassamme uudelleen rakennettava monestakin syystä. Se on yhteiskunnan elinvoimaisuuden, sisäisen kiinteyden ja turvallisuuden ja lähimmäisistä välittämisen tärkeimpiä keinoja.

Isänmaallisuudesta

Suomalaisten kansallinen identiteetti on erittäin voimakas, ja suomalaisuus on meille jopa ylpeyden aihe. Tutkimusten sanoma on vastaansanomaton. Seitsemänkymmentä prosenttia kertoo suomalaisista tuntevansa itsensä ensikädessä suomalaiseksi, neljätoista prosenttia pitää itseään pohjoismaalaisina, ja kymmenesosa julistautuu yksinomaan eurooppalaiseksi. Peräti yhdeksänkymmentäkaksi prosenttia kokee ainakin jonkin verran ylpeyttä kansallisuudestaan, suomalaisuudestaan.

Isänmaallisuus merkitsee meille monia erilaisia asioita. Tavallisimmin liitämme siihen sotiemme veteraanit, tietyt symbolit kuten oman kielen, lipun, vaakunan tai kansallislaulun, sotaväen ja maanpuolustuksen. Nuoret pitivät isänmaallisuutena kansallistunteen ja yhteenkuuluvuuden kokemista, uskollisuutta, ylpeyttä ja rakkautta Suomea kohtaan, uhrautumista ja luonnon kauneutta. Mutta yhtälailla isänmaallisuutena pidetään vastuunottamista suomalaisista työtekijöistä ja vastuunkantamista suomalaisista yrityksistä globalisoituvassa maailmassa.

Nämä ovat silmiinpistäviä havaintoja erityisesti sen vuoksi, että julkisuudessa puhutaan lähes jokaisen asian yhteydessä globalisaatiosta tai Euroopan Unionin asioista. Suomalaisten lähtökohta omille tarkasteluille näyttää olevan oma maa, sen itsenäisyys ja turvallisuus ja kansalaisten hyvinvointi. On oletettavissa ja myös toivottavaa, että tämä perusasenne tulee jatkumaan ajasta toiseen. Yhteistyö Euroopassa ja maailmassa jatkuu, tiivistyy ja monimuotoistuu, mutta se ei voi tarkoittaa eikä saa merkitä omien juurien ja oman maan etujen unohtamista.

Uskon, että isänmaallisuus ja kiinnittymisemme kotimaahan riippuu olennaisesti yhteiskuntamme sisäisistä oloista. Maanpuolustustahto on Suomessa eurooppalaisen mittapuun mukaan poikkeuksellisen korkealla. Lähes kahdeksankymmentä prosenttia suomalaisista ajattelee, että mikäli Suomeen hyökätään, suomalaisten täytyy puolustautua tarvittaessa ase kädessä, vaikka tulos näyttäisikin epävarmalta.

Johtopäätös on se, että mitä eheämpi on yhteiskunta ja mitä tasa-arvoisemmaksi ihmiset kokevat oman maamme, sitä valmiimpia he ovat myös puolustamaan maatamme, tekemään töitä yhteiseksi hyväksi ja tarvittaessa myös toimimaan aseellisesti tilanteen sitä vaatiessa. Omaa maata ollaan valmiit puolustamaan, mikäli tämä yhteiskunta koetaan puolustamisen arvoiseksi. Isänmaallisuus ja kansallinen identiteetti ovat sataprosenttisessa yhteydessä yhteiskuntamme sisäiseen oikeudenmukaisuuteen.

Senaattori Kyösti Kallio totesi keväällä 1918 Nivalan kirkossa vapaus- ja kansalaissodan vielä riehuessa, että ”meidän täytyy rakentaa sellainen Suomi, jossa ei ole punaisia ja valkoisia, vaan isänmaataan rakastavia suomalaisia”. Siinä oli tienviittaa tuleville polville. Siinä on tähän mennessä onnistuttu. Terve isänmaallisuus on ja pysyy, mikäli ihmiset kokevat sekä järki- että tunnesyillä tämän Suomen omaksi isänmaakseen.

Itä-Suomi ja Ylä-Savo

Rehtori Perttu Vartiaisen johtama Itä-Suomen viisaiden -ryhmä jätti viime viikolla raportin Itä-Suomen ”pelastamisesta”. Viisaat päätyivät korostamaan Itä-Suomessa kansainvälisyyttä ja yrittäjyyttä tärkeimpinä pelastamisen keinoina. Varmaankin oikea korostus.

Itä-Suomen tulevaisuutta on syytä pohtia otsa kurtussa. Muuttoliike jyrsii ja väki vähenee. Yhteiskunnan ikääntyminen lienee suhteessa kovinta juuri Itä-Suomessa. Tulevaisuuden pohtiminen on kieltämättä pelastamisen eväiden etsimistä.

Itä-Suomi on erikoinen suuralue. Se nousi maatalous- ja teollisuusyhteiskunnan vuosikymmeninä. Hyvinvointiyhteiskunnan rakentaminen merkitsi järjestelmällisesti itäisen Suomen tietoista nostamista. Alkoihan terveyskeskus- ja peruspalvelu-uudistuksen toteuttaminen Pohjois-Suomen ohella näistä maakunnista.

Nyt on oltu päinvastaisessa tilanteessa jo tovin aikaa. Kun hyvinvointiyhteiskunta on joutunut osin vetäytymään, on se ehkä rankimmin koskettanut juuri hyvinvointiyhteiskunnasta olennaisesti hyötynyttä Itä-Suomea. Julkisen sektorin kaventaminen, kuntien ongelmat ja valtion yhtiöiden aseman muuttuminen heijastuvat vankasti itäiseen Suomeen. Itäinen Suomi on perinteisesti maa- ja metsätalouden vahvaa aluetta. Luonto sen pitkälle määrää - eikä se muuksi muutu. Kun perustuotannon asema on Suomessa ja Euroopassa sitä mitä on, totta kai myös sillä on ollut heijastuksensa meidän seuduillemme.

Itäsuomalaisten on oikeutettua edellyttää itselleen erityisymmärtämystä valtiovallan tukipolitiikassa johtuen siitä, että Itä-Suomi on jo lähtökohdiltaan, historialtaan ja luonnonoloiltaan erikoinen suuralue Suomessa. Tämä koskee niin peruselinkeinoja, kuntia kuin liikenneyhteyksiäkin. Myös vanhanmallisia investointitukia tarvitaan, kuten Euroopassa on yleinen tapa.

Mutta olennaisin johtopäätös koskee kuitenkin omaa aloitteellisuuttamme. Viime kädessä Itä-Suomen elinvoimaisuus on itäsuomalaisten omissa käsissä - ei muiden. Tietysti itäsuomalaisten täytyy pitää puolensa silloin, kun yhteiskunnan yhteisiä voimavaroja jaetaan. Ei kannata odotella, että sitä hyvää tulee ikään kuin itsestään. Sitä on vaadittava ja vaatimukset on kunnolla perusteltava.

Ennen muuta tarvitsemme hyvin toimivaa keskinäistä yhteistyöpolitiikkaa itäisten maakuntien välillä. Emme kilpaile keskenämme mistään. Meidän on viisasta tukea toistemme pyrkimyksiä, koskivatpa ne hankkeet mitä tahansa. Yhden maakunnan voitto on pitkän päälle myös toisen ja kolmannen voitto.

Erityistä huomiota kannattaa kiinnittää raja-alueasemaamme. Olemme Pietarin läheisyyden heijastuspiirissä. Pietarin metropoli kasvaa ja sillä on - jos niin haluamme - myönteinen vaikutus myös itäisen Suomen tulevaisuuden näkymiin. Kysymys on omasta aloitteellisuudestamme ja tahdostamme. Siinä tarvitaan myös politiikkaa.

Itä-Suomi on kansallinen kysymys. Suomi olisi rampa, mikäli Itä-Suomi vajoaisi. Se olisi iso taloudellinen, kulttuurinen ja turvallisuuspoliittinen takaisku, jonka korjaaminen ei hetkessä onnistuisi. Itä-Suomen kohottaminen täytyy olla yhteinen kansallinen kysymys ilman, että se joka asiayhteydessä liitetään tavanomaiseen aluepoliittiseen kahinointiin.

Tämä yksituumaisuuden politiikkaa koskee pienemmässä mittakaavassa Ylä-Savoa, Pohjois-Savon pohjoisinta seutukuntaa. Ylä-Savolla on vähintään kohtalaiset tulevaisuuden näköalat, mikäli niitä itse ei pilata. Keskeinen riita ja kyräily veisivät umpikujaan. Hyvin toimiva, aito yhteistyö antaa Ylä-Savolle aina uusia mahdollisuuksia ja myös vakuuttaa valtakunnan päättäjät Ylä-Savon ymmärtämiseen ja tukemiseen. Pienet seutukunnat tarvitsevat kavereita, yhteistyökumppaneita - ja niitä ei erimielisinä saada. Nyt on näytön aika.

Palaa otsikoihin