Puolustusministeri Seppo Kääriäisen puhe 179. maanpuolustuskurssin avajaisissa Säätytalolla Helsingissä

Arvoisat 179. valtakunnallisen maanpuolustuskurssin osanottajat, hyvät kummikurssilaiset ja opettajat, naiset ja miehet!

Puolustuspolitiikassa eletään siinä mielessä taiteaikaa, että vuoden 2004 selonteon päätökset ovat kiivaassa toteuttamisvaiheessa ja uuden selonteon linjoja jo pohditaan. Pohdintoja tehdään hyvässä tilanteessa, sillä turvallisuutemme on vankalla pohjalla, ulkopolitiikkamme on menestyksellistä ja puolustuksemme hyvässä kunnossa. Onkin katsottava 2010-luvun loppupuolelle.

Kolme tehtävää

Aivan kohta eduskuntaan menevä hallituksen esitys laiksi puolustusvoimista kiteyttää puolustusvoimien tehtävät kolmen verbin, "puolustaa, tukea ja osallistua", ympärille. Kansallinen sotilaallinen puolustus, yhteiskunnan viranomaisten tukeminen kriisi- ja onnettomuustilanteissa sekä osallistuminen kansainväliseen kriisinhallintaan muodostavat puolustusvoimien päätehtävät - tässä järjestyksessä.
Tulevassa selontekokeskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa punnitaan näiden tehtävien sisältö ja keskinäinen painoarvo lähtien turvallisuusympäristömme rehellisestä arvioinnista.

Ensinnäkin tullaan kysymään, onko kotimaan puolustus itsestään selvästi puolustusvoimien päätehtävä myös tulevaisuudessa vai olisiko Suomen valittava esimerkiksi Ruotsin tie, siis suuntautuminen entistä painokkaammin kansainvälisiin tehtäviin kansallisen puolustuksen kustannuksella. Ne, jotka viittaavat naapurimaan vaihtoehtoon, vetoavat turvallisuusympäristön muutoksiin, sodan olemattomaan todennäköisyyteen ja puolustusvoimien radikaaliin modernisointiin ammattiarmeijan suuntaan. Vastanäkökohta on, että Suomen ympäristössä on merkittävä määrä sotilaallista kapasiteettia, joka on pikemminkin kasvamassa kuin pienenemässä. Usein unohtuu myös se tosiasia, että supistukset eivät oleellisesti vaikuta Ruotsin puolustusbudjettiin. Ruotsi käyttää jatkossakin puolustukseensa varoja suhteellisesti huomattavasti enemmän kuin Suomi.

Niin pitkään kun turvallisuusympäristössämme on epävarmuustekijöitä, Suomen täytyy varautua myös epätodennäköisempien vaihtoehtojen varalle. Historiasta oppii sen, että ikävät muutokset tulevat usein yllättäen. Mikäli puolustusvoimia ajetaan alas, tai annetaan ajautua alas, uskottavan suorituskyvyn palauttaminen ei tapahdu hetkessä, ehkä ei koskaan.

Ne kyvyt, joita Suomen uskottavaan sotilaalliseen puolustukseen tarvitaan ja joita ylläpidetään, antavat samalla mahdollisuuden täysipainoiseen tukeen muille viranomaisille onnettomuustapauksissa ja osallistumiseen kansainväliseen kriisinhallintaan ja rauhanturvaamiseen.

Toisekseen; hallitus hyväksyi vuonna 2003 yhteiskunnan elintärkeiden toimintojen turvaamisen strategian. Se on nyt päivitetty ja hyväksyttiin viime torstaina valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittisessa valiokunnassa. Päivityskin on tehty ministeriöiden yhteistyönä. Se perustuu ulkomailla ja meillä kotona tapahtuneiden onnettomuuksien opetuksiin sekä useampien valmiusharjoitusten kokemuksiin. Strategia on erinomainen yhteinen saavutus. Suomi on tässä asiassa eturivissä.

Tulevaisuuden kysymys on, hyväksyykö yhteiskunta puolustusvoimien kykyjen, siis osaamisen ja materiaalin, yhteiseen käyttöön silloin kun hätä on suuri vai ei. Kysymys on liian usein reviireistä. Puolustusvoimien nyt hallussa olevat kyvyt olisi joka tapauksessa luotava jonnekin. Puolustusvoimat antavat virka-apua vain pyydettäessä. Jokainen viranomainen vastaa kriisiolosuhteissa oman alueensa asioista samaan tapaan kuin normaalioloissakin.

Kolmanneksi kriisinhallinnan saamasta julkisuudesta voi syntyä se kuva, että puolustusvoimien päätehtäväksi on jo tullut kansainvälinen kriisinhallinta. Näinhän ei ole. Budjettiluvut kertovat totuuden. Käytämme puolustusbudjetista vain 5 % kansainväliseen toimintaan. Nykyinen taso tuntuu eduskuntakeskustelusta päätellen melko sopivalta, noin 1 000 rauhanturvaajaa ja 100 miljoonaa euroa, olkoonkin että myös kriisinhallinnan kustannukset nousevat ja edellyttävät varsinkin nopeasti käynnistettävien operaatioiden osalta tarpeen lisärahoitukseen.

Kriisinhallintayhteistyön lisääminen ei ole pelkästään budjettitaloudellinen haaste. Operaatiot ovat muuttuneet vaativammiksi ja niitä toteutetaan kaukana Suomesta. Toimintaympäristö on joissakin tapauksissa myös entistä vihamielisempi. Joukkojemme omasuojan kehittämiseen on siksi kiinnitettävä erityistä huomiota. Afganistan käy tästä hyvänä esimerkkinä. Suomelle hyvin luontuvana roolina on jatkossakin kehittää kriisinhallintaa siviilitoimenpiteiden ja sotilasoperaatioiden koordinaation pohjalta. Kaikkiin näihin on otettava kantaa, kun kysymme, onko osallistumisemme kansainväliseen kriisinhallintaan oikealla tasolla vai pitäisikö sitä lisätä tai vähentää.

Yleinen asevelvollisuus, siis varusmiespalvelus ja kertausharjoitusjärjestelmä, on puolustusvoimien kolmea tehtävää yhdistävä side. Se tuottaa osaavaa, sitoutunutta ja motivoitunutta väkeä kaikkiin kolmeen tehtävään. Yleisestä asevelvollisuudesta tulisikin keskustella nimenomaan puolustusvoimien kolmen päätehtävän valossa. Vertailu reserviläisarmeijan ja ammattiarmeijan välillä on ankkuroitava konkreettisiin tehtäviin. Erot reserviläisarmeijan hyväksi tulevat näkyviin objektiivisessa tarkastelussa. Sellainen kysymyksenasettelu tuntuu oudolta, että Suomen tulisi muuttaa omaa toiminta-ajatustaan vain sen takia, että Euroopan maat ovat siitä jo luopuneet tai luopumassa. Mikä se sellainen perustelu on? Yleisessä asevelvollisuudessa on toki kehitettävää tulevaisuudessa.

Vaihtoehtoja

Puhuin viime viikolla Helsingin Yliopistossa maanpuolustuskurssiyhdistyksen vuosikokouksessa puolustuksen tulevista haasteista. Rohkenen siitä huolimatta toistaa puheeni keskeiset johtopäätökset.

Puolustusministeriö julkisti viime heinäkuussa vuoteen 2025 ulottuvan strategiansa nimellä "Turvallisesti tulevaisuuteen". Strategian loppuyhteenvedossa esitetään 2010-luvun puolustuksen kaksi peruskysymystä: 1) jatkaako Suomi sotilaallisesti liittoutumattomana vai liittoutuuko se ja 2) minkä kokoisen budjettirahoituksen Suomi on valmis sijoittamaan puolustukseensa?

Yksi tapa lähestyä näitä peruskysymyksiä on tarkastella yhtälöä, jossa muuttujina ovat puolustusratkaisun uskottavuus, puolustusmateriaalin hinta ja puolustukselle osoitetut budjettiresurssit. Puolustusratkaisulla tarkoitan nykyistä perusvalintaamme: puolustamme liittoutumattomana koko maata alueellisella puolustusjärjestelmällä, jonka mahdollistaa yleinen asevelvollisuusjärjestelmä. Järjestelmän uskottavuuden nimissä ja alati muuttuvan turvallisuusympäristön vaatimusten mukaisesti ostamme uutta, huikealla vauhdilla kallistuvaa puolustusmateriaalia. Joidenkin arvioiden mukaan materiaalin hinta jopa kaksinkertaistuu seitsemässä vuodessa. Samanaikaisesti kilpailu budjettimäärärahoista tiukentuu.

Edellä kuvattu yhtälö toimii hyvin tänä päivänä, mutta tuskin enää 2010-luvun loppupuolella. Ilman muutoksia muodostuu epäyhtälö. Nykyresursseilla ja tässä hintakehityksessä ei tulevaisuudessa ole edellytyksiä ylläpitää vuoden 2006 puolustusvoimia. Nykylinjalla jatkaminen kaikessa johtaisi puolustusvoimien vähittäiseen näivettymiseen. Aikaikkuna on avattava 2010-luvun loppupuolelle.
 
Mistä ratkaisu? Yksi vaihtoehto on se, että jatkamme pääpiirteittäin nykyperusteilla, mutta puolustukselle hankitaan lisärahaa budjetista. Se ei kuitenkaan riitä. Siksi on jatkettava toiminnan tehostamista, tuottavuutta ja kumppanuutta. Lisäksi syvennetään kansainvälistä yhteistyötä, myös materiaalihankinnoissa. Pysyisimme kuitenkin Nato-jäsenyyden ulkopuolella. Painava perustelu lisärahan myöntämiseen olisi tahto säilyttää yleinen asevelvollisuus kiinteänä osana suomalaista yhteiskuntaa ja puolustusvoimien läsnäolo kuta kuinkin nykyvahvuisena koko maassa. Lisäraha olisi eräänlaista puolustusta tukevaa yhteiskuntarahaa. Avainkysymys tässä on: riittääkö poliittinen tahto?

Toinen ratkaisuvaihtoehto yhtälölle on liittoutuminen, siis Nato-jäsenyys. Se olisi uusi linja ja edellyttäisi valtionjohdolta poliittista päätöstä. Liittoutumattomuus tai liittoutuminen on pääasiassa aina turvallisuuspoliittinen valinta. Kansallinen turvallisuus ratkaisee - taloudellisia seikkoja vähättelemättä. Nato-jäsenenäkin puolustusvoimien päätehtävä olisi Suomen puolustaminen. Rahan säästäminen ei voi olla jäsenyyden hakuperuste. Nato-Suomenkin olisi kasvatettava puolustusbudjettia. Suomen puolustaminen on joka tapauksessa ensisijaisesti suomalaisten vastuulla, olimme me liittoutuneita tai emme. On sanomattakin selvää, että jäsenyydellä tulee olla kansan vakaa tuki.

Vastuullista realismia

Korostan, että aikajänne on olennaista. Ensi vaalikauden huippeissa pitää jotain tehdä, jotta olemme myös 2010-luvun loppupuolella ainakin yhtä hyvässä iskussa kuin nyt.

Mieleeni nousee nykyisen selonteon visaisin ongelma. Vuoden 2004 selonteon valmistelussa annettuna pulmana oli ns. maamiinakysymys. Miinoista päätettiin pitkän väännön jälkeen luopua tavalla, jonka myös puolustusvoimien johto hyväksyi. Maamiinojen korvaamiseen sovittiin 200 miljoonan euron lisärahoitus, siis kopsakka siivu kehysten päälle. Johtopäätös on: rahaa löytyi, kun asia koettiin tärkeäksi. Toivon, että samanlaista vastuullista realismia löytyy hallituspöydissä päätettäessä puolustuksesta 10 - 15 vuoden sihdillä.

Pidän tärkeänä, että uusi eduskunta osallistuu selonteon valmisteluun mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Puolustusvaliokunta piti edelliskierroksella toimivana ratkaisuna parlamentaarisen selontekoryhmän perustamista. Tätä voi suositella tulevaisuudessakin. Tulevalla kierroksella tulee pyrkiä myös laajaan poliittiseen yhteisymmärrykseen.

Arvoisat 179. maanpuolustuskurssin osanottajat!

Toivotan teille menestystä nyt alkavalla kurssillanne. Tulette seuraavien viikkojen aikana saamaan kattavan tietopaketin siitä, miten Suomi toimii kriisi- ja poikkeusoloissa. Mielipiteillänne on merkitystä. Olkaa kriittisiä ja antakaa palautetta. Maanpuolustuskurssit perustuvat aitoon kaksisuuntaiseen liikenteeseen. Toivonkin teidän nauttivan kurssista, sen anneista sekä mahdollisuudesta tehdä yhteistyötä toistenne kanssa!

Kiitos.

Palaa otsikoihin