Puheet
Puolustusministeri Niinistö puhui 14. Divisioonan Nuoriso- ja perinnepäivillä Lieksassa
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, lotat, kotirintamanaiset, 14. Divisioonan perinneyhdistyksen herra puheenjohtaja ja perinnetyön tekijät, hyvät naiset ja herrat
Aloitan sitaatilla: ”Voiton tienne on ollut raskas, täynnä kieltäymyksiä, rasituksia ja alituista hengenvaaraa. Toveri viereltänne on kaatunut tai haavoittunut, mutta Teidän voitontahtonne on ollut murtumaton ja uskonne vuorenluja”. Näillä sanoilla sotamarsalkka Mannerheim puhutteli joukkojaan päiväkäskyssään uudenvuoden aattona vuonna 1941 – samana päivänä kun hän ylensi eversti Erkki Raappanan kenraalimajuriksi ansiostaan 14. Divisioonan komentajana.
Ote marsalkan päiväkäskystä kuvaa osuvasti Rukajärven suunnalla taistelleen 14. Divisioonan koettelemuksia. Sen tie oli pitkä ja raskas. Se vei syvälle Itä-Karjalan erämaahan alueelle; syvälle soiden, järvien ja metsien keskelle.
Eversti Raappanan komentama divisioona perustettiin Maanselän sotilasläänin alueella. Suoraan ylipäällikön johdossa oleva divisioona marssi Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa olevilta perustamisalueiltaan valtakunnan rajan pintaan juhannuksen tienoilla.
On tietenkin kysyttävä, miksi kokonainen divisioona sidottiin taisteluun korpialueella. Hyökkäyksellä oli useita päämääriä. Sillä sidottiin neuvostojoukkoja suomalaisten painopisteen ulkopuolelle. Tärkeämpi ja käskyihin kirjoittamaton päämäärä liittyi kuitenkin Muurmannin rataan, joka oli katkaistava. Rukajärven tien päässä nimittäin siinsi Sorokka. Sota oli saatava nopeasti päätökseen.
Jo divisioonan hyökkäysvaihe muodostui erilaiseksi kuin Laatokan Karjalassa tai Karjalan kannaksella taistelevilla joukoilla. Alueen maasto – kuten sanottu – oli pääosin soiden ja järvien rikkomaa metsämaastoa, joita harvat ja usein huonokuntoiset tiet puhkoivat. Taistelu muodostuikin paljolti taisteluksi tiestöstä. Pohjois-karjalaiset ja kainuulaiset korpisoturitaidot nousivat arvoonsa vaikeakulkuisen maaston kautta tehtävien maastokoukkausten aikana. Rukajärven korvessa yksittäisen soturin aktiivisuus ja oma-aloitteisuus painottuivat. Liiallistakin oma-aloitteellisuutta nähtiin. Korpisoturit kun keksivät keventää varustustaan hyökkäysvaiheen aikana niin paljon, että divisioonan esikunnan oli asetettava erillisiä partiota keräämään kypäriä etenemisreittien varrelta. Näitä kypäriä oli sitten monella myöhemmin ikävä. Divisioonan lääkärien mukaan merkittävä osa päävammoista olisi voitu välttää, jos kypärät olisivat pysyneet jermujen repuissa.
Hyvät kuulijat
Rukajärven taisteluille leimaa antava oli koukkaustaktiikka. Hyökkäysvaiheen aikana pataljoonaa komentaneen majuri Antti Seitamon mukaan suomalainen koukkaustaktiikka soveltui vähäväkiselle kansallemme paljon paremmin kuin rintamahyökkäys. Toiminta maaston suojista tuki myös suomalaista kansanluonnetta paremmin kuin rynnäköinti rintamasta päin vihollisen asemia. Maaston taitavalla käytöllä voitiin vähentää omia tappioita. Rintamahyökkäyksistä saatiinkin karvaita kokemuksia muilla rintamanosilla.
Suomalaisten koukkaukset eivät rajoittuneet jalkaväen tien läheisyydessä tekemiin maastokoukkauksiin, vaan myös suurempia osastoja suunnattiin vaikeakulkuisen maaston kautta vihollisen sivustaan tai selustaan. Osuvan esimerkin tarjoaa Jalkaväkirykmentti 52:n ja sitä tukeneen patteriston toteuttama operaatio Ontrosenvaaraa puolustaneen vihollisen taakse elokuussa.
Hyökkäysjoukkojen tie vei läpi raivoavien metsäpalojen ¬ – vuoden 1941 kesä oli poikkeuksellisen lämmin ja kuiva. Jalkaväki raivasi tiensä läpi vielä melko helposti, mutta sen taistelua tukevalle tykistöpatteristolle oli rakennettava tie. Korpea ja upottavia soita halkonut taival osoittautui voimainponnistukseksi. Tie oli kapulasiltojen hajotessa rakennettava osin uudelleen. Kaikki irti olevat miehet joutuivat tietöihin. Täysin uupuneita suomenhevosia vaihdettiin toistuvasti. Maasto osoittautui niin vaikeaksi, että tykistö ei aina edes päässyt karttatiedustelun perusteella suunniteltuihin tuliasemiinsa. Korpi vaati veronsa.
Tulenjohtaminen ja tykistön käyttö osoittautuivat nekin Rukajärvellä erilaiseksi kuin normaaliolosuhteissa. Epätarkat, osin suorastaan surkeat kartat vaikeuttivat ampumista. Niin tulenjohtajien kuin tykistön tuliasemien mittaukset olivat ajoittain melko summittaisia. Näin ollen toimintatapoja oli sovellettava. Toimivaksi menetelmäksi osoittautui ampuminen reilusti vastustajan asemien yli, jonka jälkeen tuli vähitellen korjattiin maaliinsa. Sovellettu toiminta korvessa osoittautui onnistuneeksi. Hämmentyneet neuvostosotavangit ihmettelivät, miten tykistöpatteristo saattoi liikkua tiettömässä korvessa. Taidolla, tahdolla ja voimalla, olisi varmaan kuulunut vastaus. Niin tai näin, aiheutti tykistön ja kranaatinheittimistön tuli sotavankien mukaan suurimmat tappiot puolustajien keskuudessa.
Poikkeuksen korpitaistelijoiden koukkaustaktiikassa muodosti hyökkäysvaiheen viimeisiin ponnistuksiin kuulunut Rukajärven kylän valtaaminen. Tällöin useita pataljoonia hyökkäsi suoraan rintamasta vahvan epäsuoran tulen tukemana. Yllätys, selkeä painopisteen muodostaminen sekä harhauttaminen mahdollistivat vähäisiin omiin tappioihin johtaneen menetyksellisen hyökkäyksen.
Arvoisat läsnäolijat
Hyökkäysvaihe päätyi Rukajärven tasalle syyskuun puolessa välissä 1941. Alkoi vaihe, jonka tunnemme asemasotana. Rukajärven laajalle alueelle oli tyypillistä, että alueen puolustus oli muodostettava kenttävartioihin ja korpitukikohtiin. Vartioiden etäisyys saattoi sivustoilla nousta jopa kymmeneen kilometriin. Näin ollen kenttävartiot olivat kovin eristyksessä olevia paikkoja, joissa eristyneisyyden tunne varmasti vain lisääntyi pimeinä syys- ja talviöinä. Vihollinen oli henkisesti läsnä koko ajan. Huoltomatka tai käynti ulkohuussissa saattoi päätyä vihollisen vanginsieppauspartion kouriin – lopullisesti.
Päämaja patistikin joukkoja aktiiviseen toimintaan toistuvasti. Paikallaan olevan joukko turtuu nopeasti turvallisuuden tunteeseen – aivan kuten yhteiskuntakin. Joukkojen pitkäaikaista oloa samoilla puolustuslohkoilla tuli välttää ja joukkojen tuli partioida aktiivisesti. Ensin mainitun toteuttaminen osoittautui haastavaksi Rukajärven oloissa. Pitkät siirtymisetäisyydet ja heikohkot kulkuyhteydet vaikeuttivat joukkojen vaihtoja.
Laaja erämaa mahdollisti ja pakotti aktiiviseen partiointiin. 14. Divisioonan omaa tiedustelua suunnattiin jopa 50–70 kilometrin päähän vihollisen selustaan. Merkittävän osan partioinnista toteutti divisioonan kaukopartio-osasto, jonka vahvuus oli kesään 1944 mennessä kasvanut noin 100 mieheen. Osastojen retket venyivät pisimmillään jopa kahden viikon mittaisiksi. Partioiden toiminta kohteilla edellytti pitkäjänteisyyttä sekä henkistä ja fyysistä kestokykyä. Erityiseen rääkkiin kaukopartiot joutuivat tulessaan havaituiksi ja takaa-ajetuiksi. Erämaalla on kerrottavanaan lukematon määrä kertomuksia väijytyksistä, unettomista öistä, rakkoja täynnä olevista jaloista ja haavoittuneiden kärsimyksistä.
Hyvät kuulijat
14. Divisioonan vetäytymisvaihe osoittautui sekin erilaiseksi kuin muilla rintamanosilla: divisioona ei nimittäin käytännössä joutunut vetäytymään. Neuvostojoukot pyrkivät nyt vuorostaan katkaisemaan suomalaisten yhteydet suuntaamalla hyökkäykset suomalaisten sivustoille. Ne kuitenkin torjuttiin ja divisioona pystyi pitämään asemansa. Tilanteen vakauttaminen mahdollisti sen, että divisioonan komentaja kenraalimajuri Raappana määrättiin ottamaan johtoonsa Ilomantsiin perustettu Osasto R, joka onnistuneesti motitti rajan yli pyrkivän hyökkääjään tuollakin suunnalla. Edellytykset poliittiselle ratkaisulle – välirauhalle – oli luotu. Aseet loivat edellytykset sodasta irrottautumiselle.
Arvoisat kuulijat
14. Divisioona – kuten muutkin rintamajoukot – maksoi vapautemme puolustamisesta kalliin hinnan. Sen tappiot nousivat sodan aikana tuhansiin miehiin, osa kaatuneina, osa pysyvästi vammautuneina.
Sotasukupolvi loi uhrauksillaan mahdollisuuden kehittää Suomi nykyisen kaltaiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi. Paras tapa vaalia veteraanien perintöä on suojella maatamme nyt ja tulevaisuudessa niin ulkoisilta kuin sisäisiltä uhkilta.
Tehtävämme on kantaa vastuumme isänmaastamme kuten sotasukupolvikin kantoi.